Tiedän mitä toivon, vaikka se ei ole kaunista.

Mä tiedän nyt mitä haluan mun elämältä. Se ei ole mitään kaunista. Se on samaa mitä olen halunnut yli puolet elämästäni. En vain ymmärrä miksi haluan niin. Miksi toivon kaiken vaan päättyvän. En tiedä miksi mä palaan aina takaisin kipuun. En ikinä osaa elää. Mä ymmärrän mun toiveeni, kun istun laiturilla ja katselen pimeälle järvelle. En uskalla enää pulahtaa pimeään veteen. Pelkään, että se vie minut jonnekkin pois. Upotan toisen jalan veteen ja teen aaltoja. Itken muutaman kyyneleen ja palaan takaisin saunaan. Mä ymmärrän mun toiveeni. Mä hyväksyn sen. Vaikka en vieläkään tiedä miksi sattuu liikaa ja miksi kipu seuraa mua joka paikkaan. "Kuule mun pyyntö ja päästä mut pois." Mä en osaa elää, vaikka yritän. Vaikka yritin niin paljon. Nyt mä tiedän mitä teen. Ja mä hyväksyn sen. Sillä mä en voi muutakaan. Kun ei ole mahdollisuutta elää. Unohtaa, aloittaa alusta. Mun ei anneta unohtaa. Mä vain katoan... Nyt.

Mä häviän...

Unohdun pois...

Kuihdun...

Mä vain nukahdan...

Mee mökille äläkä jää kaupunkiin.

Oon yrittänyt ladata akkuja ja miettiä elämäntarkoitusta. Mielessä on liian vähän ajatuksia, on liian vaikeaa vain ajatella. Kirjoittaessa saan ajatuksista edes vähän selkoa. Tunnen jatkuvasti tunnetta etten ole oikeasti täällä, etten ole elossa. En ole läsnä, en edes hengitä. Näin painajaista yöllä ja heräsin juuri, kun minut melkein tapettiin. Juoksin äidin luokse turvaan. Silti se löysi minut ja minä vain itkin. Ahdistavaa. 

Eilen ajoin pyörällä lähikauppaan, johon oli matkaa yli 7 kilometria yhteen suuntaan. Lähes koko matkan piti ajaa maantien reunassa reunaviivan oikealla puolella. Siinä ajaessani tajusin, että välitän elämästäni edes vähän. Kun tunsin pelkoa auton ajaessa satasta ohitseni. Sydän hakkasi bussin ja rekan ohittaessa. Toivoin vain, että olisin pian perillä. Illan hämärtyessä laitan puulämmitteisen saunan lämpeämään. Ja saunon niin kauan, että pyörryttää. Kastaudun kylmään veteen ja sukellan pohjaan silmät kiinni. En ollut edes vielä aiemmin sukeltanut tänä kesänä. Järvi on lähes tyyni ja ilta pimenee nopeasti kohti yötä. Katson hetken tähtitaivasta ja aavemaista täysikuuta, joka heijastuu järven pintaan, kunnes linnottaudun sisätiloihin. Yritän nukahtaa kellon tikitykseen ja yhden ärsyttävän hyttysen ininään. 

Aamu valkenee. Sumu on täyttänyt kaiken. En näe vastarannalle ja metsä on täynnä kuuraisia hämähäkinseittejä. Maisema on aavemainen, mutta kuitenkin tosi kaunis. Minä kuvaan ulkona viileässä säässä. Niin kauan, että tärisen. Menen sisälle mökkiin ja alan keittää pannukahvia. Se onnistui jo paremmin kuin eilen. Sumu väistyi viimein ja nyt aurinko paistaa. Se lämmittää vieläkin, vaikka kohta on syyskuu. Mulla on haikea olo, kun joudun lähtemään huomenna. Onneksi vasta alkuillasta. Täällä minun on niin paljon helpompi hengittää. Mutta en kiellä etteikö täälläkin olisi paha olo välillä. Koska täällä on myöskin. Muttei niin paljon kuin kaupungissa. Eilen vajosin ahdistukseen omasta lihavuudestani. Ja ajattelin oksentamista kertaalleen. Mutta selvisin. Ehkä...

Koitan nauttia vielä ja kerätä ajatuksia. Selkeyttää itseni ja elämääni. Koitan vain hengittää. Aion lähteä sukulaisten luo, kun olen saanut tehtyä ensin ruokaa. (Mikä on aina yhtä haastavaa.) Matkaa on noin 10 kilometria yhteen suuntaan. Ja se täytyy pyöräillä. Minulla on tyyni ja rauhallinen olo. Silti kyyneleet yrittävät tulla silmiini. Mutta minusta ei tunnu pahalta. Vaan mä itken, koska saan olla vapaa pahimmasta. 

Mun koti on siellä missä mun sydän on.

Jäin tänne yksin etsimään kadonnutta itseäni. Haluan miettiä yksin mun elämääni ja sitä mihin suuntaan aion kulkea. Tämä järvimaisema rauhoittaa minut ja hiljainen tuuli korvissa tuudittaa rauhalliseen uneen. Pieni puheensorina kuuluu läheisiltä mökeiltä ja linnut laulavat korkeissa lähes oksattomissa männyissä. Tänne minä kuulun, sen tiedän. Aurinko lämmittää vielä hiukan ja mä  katson järvelle etsien sieltä vastauksia. Täällä mä olen hetken turvassa, vaikka täällä on pahojakin muistoja. Kipeitä muistoja ja kaipuuta. Entisiä suhteita, entisiä ystäviä, kadonnut kissa, oksentamisreissut metsän syvyyksiin. Mutta täällä on paljon enemmän hyviä muistoja siitä, kun olin lapsi ja varhaisnuori. Täällä minä olen kotona. Maaseudulla, pienen lähdeperäisen järven rannalla. Pienessä vihreässä hirsimökissä, kuivan kangasmetsän ympäröimänä. 
"Mun koti on siellä missä mun sydän on." 

Onneksi sain jäädä tänne vielä hetkeksi ja hengittää ennen kuin vajoan taas. Aion aloittaa jälleen... Aion hävitä tuuleen. Olla kevyttä ilmaa. Koska mun täytyy, koska en kelpaa vieläkään. Aion vielä hengittä rauhassa nämä kolme päivää täällä. Keskiviikkona kaikki muuttuu ja tuska palaa takaisin. Kontrolli ja kylmyys. Viha ja suru. Kipu... 

Aion vielä nauttia näistä päivistä, jotka saan. Aion uida ja saunoa, käydä sukulaisilla, kävellä metsässä ja syödä kaikkea mitä tahdon. Keskiviikkona en salli enää mitään. Hän ei salli, eikä kukaan. Mä katoan hiljaa hämärään. Keveänä yöhön pimeään. Hymy kasvoillani ja kyyneleet poskillani. Mä jätän taakse eilisen ja haaveksi huomisen. Mä vain unohdan.

Mutta sitä ennen mä aion hymyillä. Aion elää vielä kun voin.

Enkelivuosi.

Nyt vasta huomaan, että syksy on tullut. Istun kallioiden päällä, paikassa johon liittyy monia hyviä muistoja parhaasta ystävästä ja lukioajoista. Pieni sade tuulee kasvoilleni, mutta se ei haittaa. Mä katson pientä metsää ympärilläni, sitä samaa metsää jossa kävin esikoulussa retkellä. Tuo metsä on hakattu pienemmäksi ja siitä on tehty kaupan parkkialuetta. Se on surullista, mutta onneksi siitä on edes tämä pieni pala jäljellä. Lehdet lentävät tuulenpuuskan voimasta ja mä tunnen vaan haikeutta. Vaikka pidän syksystä eniten, en osannut odottaa sitä vielä(kään). 

Tänään on hänen syntymäpäivänsä ja huomenna on se ikävämpi päivä. 12 vuotta on kulunut tai oikeastaan vaan valunut ohitseni. Lipunut kivussa ja tuskassa. Ja edelleen mä toivon, että olisin itse kuollut. Että sä olisit saanut elää. Olisit elänyt paremmin, kun minä. Mä tiedän sen... Minun on ikävä edelleen ja sattuu ajatella, että olisit ollut kohta jo nuori etkä enää lapsi. Olisit ollut varmasti valloittava poika. Sinisilmäinen ja ruskea hiuksinen, ihana pikkuveli. Mutta sä et saanut olla sitä, vaikka olisit ansainnut. Koska elämä oli myös sulle julma. Niin kuin se on ollut mulle julma siitä asti. Kunpa olisit saanut enemmän, kuin yhden päivän. Syntymäpäiväsi. 

Hyvää syntymäpäivää rakas. ❤

Ei ole sanoja jotka voisi korjata.

Mulla on niin paha olo, mutta en voi enää puhua siitä kenellekkään. Ketään ei halua tietää, enkä mä halua olla taakkana kenellekkään. Mä en jaksa sinnitellä. Vanhemmat huomauttelee, että syön huonosti. Vaikka mä syönkin liikaa. Katson itseäni ohimennen kaikista pinnoista mitkä heijastaa mun kuvaa. Näytän kaikissa yhtä kauhealta. En jaksa pitää oikeen enää yhteyttä ihmisiin tai kysyä kuulumisia. Mä tahdon olla yksin, vaikka en oikeasti tahdo. Muhun sattuu liikaa. Haluaisin taas vaan luovuttaa. Haluaisin unohtaa kivun. Unohtaa itseni ja ihan kaiken. Mä en jaksaisi olla itseni kanssa. En edes tiedä miksi sattuu taas näin paljon.

En tiedä mitä sanoa, kun haluaisin sanoa kaiken. Mutta en uskalla sanoa mitään. Pelkään ihmisiä. Pelkään kipua. Mun täytyy vaan hymyillä, täytyy vaan jaksaa esittää. Vaikka siinä ei ole järkeä. Itken yksin tässä huoneistossa ja haluan pois. Lähden ulos kävelemään, enkä tahtoisi palata. Mä olen niin loppu. Enkä voi sanoa sitä kenellekkään. Kun joku kysyy miten menee, niin mä vaan hymyilen. Enkä halua tai osaa enää kertoa, että muhun vieläkin sattuu. Mä haluaisin vaan sanoa, etten voi hyvin... Mutta mä en osaa enää sanoa sitä, kun kaikki on niin iloisia siitä miten hyvin mulla menee. En halua tuottaa pettymystä. En halua myöntää olevani heikko taas. En pysty sanoa enää miten lopussa olen. 

Ensimmäistä kertaa mahdollisuus kysyä!

Odottelen terapiaan lähtöä ja päätin laittaa vielä tämän erillisen postauksen kysymyksiä varten. 01.09.15 asti aikaa kysyä. Toivottavasti tulee enemmän kuin kaksi kysymystä. Anoillakin on nyt mahdollisuus kysyä! Tämä on mun ensimmäinen kerta, kun aion tehdä kysymyspostauksen. 

Mä pysyn vahvana, vaikka maailma on julma.

Mun on helpompi hengittää ja hetken päästä taas ei ole. Jokin aina romuttaa mun maailman. Laittaa mut vajoamaan, itkemään kippurassa lattialla. Ja toivomaan, että kaikki loppuisi. Miksi elämä on niin julma, mä mietin sitä uudelleen ja uudelleen. Miksi mä en riitä, miksi vika on aina minussa? Mä mietin ja mietin, mutta en saa ikinä vastausta. 

Muhun sattuu liian paljon ihmissuhteet, suunnitelmien muuttumiset ja luottamuksen pettäminen. Kaikki se sattuu. En uskalla luottaa kehenkään. Joudun varmistelemaan kokoajan sanoinko jotain väärin, onko minussa vikaa ja sitä meinaako joku ihminen katkaista välit. Mä pelkään menettää. Joudun menettämään kokoajan. Karsin ihmisten näkemistä, ettei tarvisi menettää. Ettei tarvisi pelätä sanovansa jotain niin väärää, että se toinen lähtee. Mietin usein pitäisikö vain olla yksin ilman yhtään ystävää ja läheistä. Silloin ei tarvisi enää pelätä, hävetä itseään. Vihata ja syyttää, että kaikki tapahtunut oli taas omaa syytä. 

Kaikki on aina syyttäneet mua, kun välit on katkennut. Mä en osaa olla hyvä ystävä tai tarpeeksi hyvä tyttöystävä. Minussa on aina se vika.

 "Jos et olisi sanonut noin. 

Jos et olisi tehnyt noin. 

Niin mä en olisi lähtenyt." 

Jään miettimään aina mitä tein väärin. Jään syyttämään itseäni ja kasvattamaan itsevihaa sisälläni. Sama kierre jatkuu. Se on ollut mulla niin pitkään, en muista edes kuinka kauan. Muut syyttää minua, miksi siis en itsekkin syyttäisi. Vihaisi ja haluaisi kuolla. Kun olen vain se ketä ei haluta tähän elämään. Se virhepalanen, joka ei sovi mihinkään. Mietin usein kuulunko tänne ollenkaan. Miksi olen outo ja kummajainen. Miksi en kelpaa näin muille ja itselleni. Mitä mä oon tehnyt väärin. Olenko mä oikeasti näin huono ihminen, että onnistun vain pilaamaan kaiken. Mä en tiedä. Mä en oikeasti tiedä.

Loppukevennys, tahdon sellaisen tähän. Kysymyspostausta oon miettinyt, jos kysymyksiä tulee. Ja haluan sanoa kiitos teille lukijoille, kun ootte ollut mun tukena. Teitä on vielä ihan hirmumääräkin, tosi hienoa. Mutta nyt niitä kysymyksiä! (Laitoin myös anoille mahdollisuuden lähettää kysymyksiä.)

Oon eksyksissä mun pään sisällä.

Mä tahtoisin huutaa maailmalle. Huutaa ja kertoa, kuinka julma se on. Mutta mä osaan vain itkeä hiljaa lattialla ja toivoa pääseväni pois. Haen kaupasta ruokaa ja teen sen taas. Silmissä sumenee. Olen lähellä vajota pesuhuoneen lattialle. Mä en jaksa. Mä en osaa lopettaa. Mua pelottaa ja ahdistaa. Tahdon huutaa. Tahdon niin paljon huutaa, mutta en osaa. En osaa muuta kuin hymyillä ja padota tunteet sisälleni muiden nähden. Mä en tahdo olla täällä, kun mä en ole elossa. Sanat katoavat, mä olen eksyksissä. Enkä tiedä mihin olen matkalla. Kaikki on epätodellista. Mua ei ole, eikä ole maailmaakaan. Tuntuu vaan, että kaikki on valunut pois ja kuollut. Mun on pakko saada huutaa... Pois epätoivoni. 

Eksynyt omassa mielessä

Ja tuntuu taas että kaikki on pielessä

Kun kukaan ei ole mun vieressä

Minä yksin pään sisäisessä helvetissä

Päästäkää mut pois mä oon tässä

Nähkää minut tässä myrskyssä

Epätoivoni kaikuu huutona elämässä

Onko huipulla tuulista?

Yritän kirjoittaa ja etsiä sanoja, vaikka ne katoavat yksitellen ympäriltäni. Yritän nauraa ja rakastaa. Yritän vain olla ja elää. Huomaan etten osaa. Huomaan, että osaan vaan vajota kipuun, itseni satuttamiseen ja (laihdutukseen). Itsevihaa on liikaa, eikä ajatustakaan, että voisin tätä ihmistä rakastaa. En vaan voi, en tahdo, en saa, enkä edes osaa. Se tuntuu edelleenkin väärältä ja itsekkäältä. Itserakkaudelta. Enkä tahdo sitä. Tahdon vain olla julma itselleni, hirveän julma. Enkä tiedä syytä. Olen ollut jo niin pitkään rankaisulinjalla. Tuntuu vaan etten edes ansaitse hyvää. En mä osaa nauttia siitä hyvästä. Joku muu tarvii sitäkin hyvää enemmän. Annan sen mieluusti muille. Olen vain turtunut kipuun. 

Kävelen samaa vuorenrinnettä ylös, mutta en koskaan pääse kapuamaan huipulle asti. Vuorta tulee lisää kokoajan. Minä olen aina kiivennyt, enkä luisunut alamäkeen. Ehkä joskus olen pudonnut rotkoon, mutten koskaan liukunut rinnettä alas takaisin päin. Jokainen askel on vahvistanut mua. Mutta ne askeleet jatkuvat. En näe vieläkään huippua. Ehkä sitä ei olekkaan. Jos mun elämä on vaan vuorta jyrkkää ja korkeaa. 

Mua hymyilyttää ajatus vuorikiipeilijästä. Mutta se minä kai olenkin. Ikuinen kiipeilijä. Ehkä joskus mä olen vielä huipulla ja kiinnitän sinne lipun merkiksi. Välillä uskon siihen ja välillä, kun en niin vajoan vuorenrotkoon. Mutta aina olen kiivennyt sieltä ylös. Aina olen selvinnyt, vaikka pudotus joskus melkein vei hengenkin. Jokin antoi mulle voimaa kavuta pois rotkosta. Jokin sanoi *jatka vielä hetki* ja mä jatkoin. 

Joskus tällä vuorella on paikkoja joihin jään. Kauniita vehreitä kohtia, jotka saa hymyilemään. Joskus siellä on turva, jossa voin levätä hetken ilman kipua. Voin hetken vain olla, kunnes on jatkettava matkaa jyrkällä rinteellä. Silti välillä mä olen hetken onnellinen, kun ymmärrän miten paljon olen jo kiivennyt. Miten monista asioista olen selvinnyt. Ja siitä, että matkalla olen voinut myös hymyillä ja levätä. Vaikka en sitä pahoina päivinä pysty näkemään. 

Mä en tiedä milloin olen huipulla. Enkä tiedä olenko siellä koskaan. Mutta sen tiedän, että tämä on matka joka on kannattanut tehdä. Vaikka se on satuttanut paljon, mä olen silti myös saanut paljon hyvää. Mä en koskaan lopeta kiipeämistä. Mä en koskaan lopeta yrittämistä päästä huipulle.

Epävakaa myrsky.

Elämäni on sekavaa, tunteet heittelee enemmän kuin tosi pitkään aikaan. Tuntuu, että mulla on nyt kokoajan riitaa jonkun kanssa. Suutun ja raivostun, pistän välit poikki. Huudan kaikille pienistäkin jutuista, en hallitse tunteita kovinkaan hyvin. Nyt kerrankin, kun mulla on tunteet, niin sitten niitä on liikaa. Kun söin lääkkeitä en tuntenut paljon mitään. Aina ajattelin, että parempi tunteet kuin se ettei tunne mitään. Nyt en enää tiedä. Ihana epävakaa mieli... 

Elämä on niin vaikeaa. Olen yrittänyt elää ja nauttia, mutta samalla olen kuitenkin hiljaisuudessa tuhonnut itseäni. Terapiassa aletaan repiä vanhoja arpia auki. Mutta ehkä se on hyvä, vaikka se sattuukin liikaa. Mä katsoin sitä 9 vuotiaan tytön kuvaa ja sen jälkeen 10 vuotiaan. Kaikki oli muuttunut. Mä en ollut enää sama. Pilke silmistä oli sammunut. Mä olin vain kuori, joka yritti hymyillä. Se jonka silmistä näki, kuinka sisinpään vaan sattui. Se minusta oli tullut. Itkin eilen haudalla. Olin padonnut tunteita sisälleni taas niin pitkään. Yrittänyt elää ilman kipua ja surua. Elokuu on vaikea aina. Mulla on ikävä taas, joudun sen nyt myöntämään. 

Olen unohtanut syödä. Hiukset vain ohenevat taas. Ruokavalioni on ollut melkein pelkkää puuroa kohta viikon. Olen välillä oksentanutkin. Kehosta on kadonnut senttejä pois. Mutta kuva peilissä itkettää edelleen. En tiedä mitä olen taas tekemässä. Mä vaan vajoan taas tähänkin. Ruokakaupasta lähtee enää mukaan sokeritonta mehua, maitoa, kahvia, light limsaa tai zeroa ja proteinipatukoita. Mähän päätin etten osta enää ruokaa ja siinä olen pysynyt kohta viikon ajan. Olen taas niin hukassa ja muisti pätkii jälleen. En tiedä mitä haluan, en taaskaan. Kun mieli heittää vaan ylös alas vuoristorataa. 

En enää edes uskalla kulkea lyhythihaisessa, kun yhdessä kaupassa myyjä katsoin mun käsivarsia ja hänen ilmeensä näytti siltä että, tuo on ottanut kipeää. Mua hävetti ja kävelin nopeasti ulos kaupasta ja laitoin neuleen päälle. Tämä maailma on monille vielä niin vieras missä mä olen elänyt jo pitkään. Harva näkee pintaa syvemmälle sen pienen hymyn taakse. Harva tietää miltä tuntuu pelätä elämää ja taistella kaikkea sitä kipua vastaan ettei luovuttaisi ihan vielä. Joillekkin olen tyttö, joka hymyilee ja toisille olen se joka taistelee itsensä huomiseen.

Kipeitä jälkiä.

Hengitän, vaikka en jaksaisi. Kumarrun posliinihirviön ylle ja annan kivun valua minusta pois. Minuun sattuu, sydämen vieressä viiltävää kipua. Mutta mä en voi lopettaa. Kyyneleitä putoaa lattialle, mä en osaa elää. Muiden sanat ja katseet haluaa vain satuttaa. Ne haluaa mulle kipua, että kärsin. Mun pitäisi hylätä kaikki läheiset ihmiset, jos en haluaisi kuulla niitä sanoja. Pitäisi olla vain yksin... Surulliset pisarat valuvat kasvojani pitkin. Yritän ajatella, että täytyy olla vahva. Mutta mä en kestä enää kipua. Joka päivä sattuu, joku ihminen satuttaa. Tai sitten olen liian herkkä. Mutta olen liian lopussa siihen. Mä haluaisin vain haihtua ilmaan. 

Eilen tunsin ihastusta, jonka täyttää nyt vain tuska. Pelko, en mä riitä kenellekkään. Aina huono, vääränlainen. Liian lihava, liian sekaisin. Mä oon voimaton. Ei minusta ole tähän elämään. Vaikka yritän, vaikka niin paljon yritän. Elämä vihaa mua. En tiedä minne voisin mennä, missä olisin turvassa. Pelkään kipua. En jaksa enää sitä.

Oon voimaton

Sylissä korkean aallokon

Hait kiertää kehää ympärilläni

Ja odottaa luovuttamistani

Ne sanoo sanoja joita en haluaisi kuulla

Vain satuttaa, että tahtoisin kuolla

Lopulta ne jättää minut yksin pohjaan

Odottaen etten palaisi pintaan koskaan

Ne nauraa miten heikko olinkaan

Ja sanoo ettei kaipaa mua tähän maailmaan

Hait vievät voimani

Etten enää hengittäisi

Myrsky ei lopu

Ei katoa kipu

Mun on liian vaikeaa hengittää

Kun kipu minuun jälkiä jättää

Mä tahdon, mä tahdon ja tahdon.

Mä tahdon, mä tahdon ja tahdon olla kuten ennen. Silloin. Tahdon olla... Hento. Katson kuvia alimmassa painolukemassa ja huomaan kuinka kaipaan sitä. Nyt olen vain lihava vitsi. Mua sattuu. Vaikka joku mua vieläkin hoikaksi sanoo. Se on valhetta, mä tiedän. Mua ahdistaa, tahtoisin vaan heittää kaiken ruuan kaapeista roskiin. Enää en ainakaan osta lisää, sen mä päätin. Näillä mä pärjään. En aio tuhlata enää rahaa ruokaa. (Huominen reissu on viimeinen, sitten en enää osta. Alkoi ahdistaa sekin mahdollinen reissu jo.) Se on turhaa, menee liikaa rahaa, pärjään ilmankin... Mua vaan ahdistaa miten paljon ruokaa mun kaapeissa on. Mua ällöttää se kaikki. 

Laihat saa poikaystävän, mä en saa, koska olen näin lihava. Hirvitys... Mua sattuu. Peilikuva haukkuu, se huutaa kauheuksia. Päästäisipä se minut pois. Otan niitä samoja pieniä keltaisia tabletteja taas. 3, 6, 9, 12... Mua ahdistaa. Ilman niitä mä en pysty syödä yhtään mitään. Mun pitää lopettaa tämä ruuan mässyttäminen. Mun pitää oikeasti. Mä kuulostan taas niin sairaalta, enkä yhtään järkevältä. 

Mutta peilikuva huutaa kovempaa miten lihava taas olenkaan. Etten kelpaa kellekkään, etten ikinä saisi tällaisena poikaystävää. Että kaikki minussa on väärin ja rumaa. Pelkkää roikkuvaa lihaa. Etten mä ole mitään jos en laihduta ollenkaan. Jos syön, enkä ajattele lihomista. Peili kuiskaa, se kuiskaa: 
*Laihduta ystäväin...*

Feeling my way through the darkness.

Mä nauroin ja olin iloinen. Tuntui niin kevyeltä. Tuntui, että mä elin ihan oikeasti. Elämäni parhaita reissuja ellei paraskin. Mä tunsin vain hieman tuskaa ja ahdistusta, mutta selvisin siitäkin. Paniikkikohtaus, joka tuli väenpaljoudesta. Mutta onneksi se pysyi hallinnassa. Huomasin Helsingissä ollessani, että pystyn tuntea aitoa iloa. Mä pystyn nauraa ja iloita. Mä oikeasti pystyin, enkä esittänyt mitään. Helsingin kauniit kadut sai mut hymyilemään. Tori, joka oli täynnä mitä ihmeellisempiä kojuja ja ihmiset joita oli kaikkialla. Mulla oli niin vapaa olo. Olisin vain halunnut jäädä sinne, en olisi halunnut palata tänne ja tähän oloon. Kun astui tähän kotiin tunsin vain surua ja kipua. Kaikki oli taas samaa niin kuin ennenkin. 

Tämä kaupunki on täynnä tuskaa, kipeitä asioita ja muistoja joita ei pääse täällä karkuun mihinkään. Tässä kaupungissa muhun sattuu. Paikat täällä muistuttaa kivusta. Ihmiset torilla, ne jotka ovat vain satuttaneet. Entiset kaverit, poikaystävät. Ne jotka hyljeksivät. Perhe, jolle en koskaan riitä. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä. En olisi halunnut palata tänne. Onneksi sain edes elää nämä melkein kolme päivää. Tuntea jotain muuta kuin kipua. Mä olin melkein onnellinen.

Älä anna mun pelätä huomenna.

On pitänyt tulla kirjoittamaan kuinka muhun sattuu. On pitänyt kirjoittaa kuinka menee paremmin. Osa minusta haluaa joskus elää, mutta liikaa palasia minusta haluaa vain kuolla. Mutta aion elää tämän viikonlopun. Mä aion yrittää, vaikka pelkään kipua. Pelkään epäonnistua. Pelkään yksinjäämistä.

Mun piti vain kirjoittaa, että lähden festareille huomenna. Että yritän elää ne kaksi päivää. Vaikka pelottaakin, niin mä en silti aio katsoa niitä päiviä pelonsilmin. Mä aion hymyillä ja tanssia. Olla ystävä ja nauraa turhille jutuille. Mä tahdon hetken olla vapaa. Mä tahdon hengittää edes hetken kevyempää ilmaa, kuin tämä on nyt. 

Pelko hiipii sisinpääni. Mä hieman vapisen. Pienet ahdistuneet katseet ympärille. Pakattuihin laukkuihin lattialla. Miksi vain pelkään? Ei Helsingissä voi olla näin pimeää. Mä suljen pelon tähän taloon aamulla, kun lähden. Mä lukitsen oven, enkä käännä katsetta. Mä en tahdo pelätä huomenna. Älä anna mun pelätä huomenna. 

Pohjoistuuli kutsuu mua lentämään.

Yö tuo esiin jo tähdet ja minä katson niitä surullisin silmin. Etsin katseellani tähdenlentoja, mutta turhaan. Tämä on kaupunki, mutta pystyn nähdä himmeät tähdet hämärällä pihamaalla. Olen aina rakastanut tähtien tuijottamista, samoin auringonlaskuja meren yllä. Näen sen kauneuden. Pystyn nähdä luonnon kauniina ja se rauhoittaa minua vähäsen. Vaikka kaikki muu on harmaata ja pimeää niin onneksi luonto saa hieman hymyilemään. Varsinkin pimenevät illat ja yöt. Pimeässä on helpompaa hengittää. 

Tahtoisin paeta, vaikka tiedän ettei ongelmia voi juosta karkuun. Mutta hetkeksi voisi ottaa taukoa omasta elämästään. Nyt haluaisin perua omat tulevat menoni ja lähteä kauas pohjoiseen. Mutta yritän ajatella järjellä. Voinhan lähteä vasta viikon päästäkin. Vaikka jokainen ilta on tuskaa. Vaikka ajattelen lääkkeitä kaapissa ja sinisenä kimmeltävää merta. Vaikka oksennan joka ilta, kun olen taas ahminut. Olen niin väsynyt ja pitäisi vaan jaksaa. Jaksaa ja jaksaa... Jos menisin vanhempien luo yöksi niin en voisi ahmia. Mutta en tiedä mitä selittää niille, kun en voi sanoa mitään. Tahtoisin vaan jo lähteä vaeltamaan. Mutta järki sanoo, että rahaa tulee vasta perjantaina ja täytyy mennä silloin Helsinkiin. Mä olen luvannut mennä. Ehkä siitä tulee kivaa, mitä kyllä epäilen. Täytyy vaan pysyä vahvana. Itkeä niin paljon ettei enää tunne kipua.