Feeling my way through the darkness.

Mä nauroin ja olin iloinen. Tuntui niin kevyeltä. Tuntui, että mä elin ihan oikeasti. Elämäni parhaita reissuja ellei paraskin. Mä tunsin vain hieman tuskaa ja ahdistusta, mutta selvisin siitäkin. Paniikkikohtaus, joka tuli väenpaljoudesta. Mutta onneksi se pysyi hallinnassa. Huomasin Helsingissä ollessani, että pystyn tuntea aitoa iloa. Mä pystyn nauraa ja iloita. Mä oikeasti pystyin, enkä esittänyt mitään. Helsingin kauniit kadut sai mut hymyilemään. Tori, joka oli täynnä mitä ihmeellisempiä kojuja ja ihmiset joita oli kaikkialla. Mulla oli niin vapaa olo. Olisin vain halunnut jäädä sinne, en olisi halunnut palata tänne ja tähän oloon. Kun astui tähän kotiin tunsin vain surua ja kipua. Kaikki oli taas samaa niin kuin ennenkin. 

Tämä kaupunki on täynnä tuskaa, kipeitä asioita ja muistoja joita ei pääse täällä karkuun mihinkään. Tässä kaupungissa muhun sattuu. Paikat täällä muistuttaa kivusta. Ihmiset torilla, ne jotka ovat vain satuttaneet. Entiset kaverit, poikaystävät. Ne jotka hyljeksivät. Perhe, jolle en koskaan riitä. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä. En olisi halunnut palata tänne. Onneksi sain edes elää nämä melkein kolme päivää. Tuntea jotain muuta kuin kipua. Mä olin melkein onnellinen.