Mä tahdon, mä tahdon ja tahdon.

Mä tahdon, mä tahdon ja tahdon olla kuten ennen. Silloin. Tahdon olla... Hento. Katson kuvia alimmassa painolukemassa ja huomaan kuinka kaipaan sitä. Nyt olen vain lihava vitsi. Mua sattuu. Vaikka joku mua vieläkin hoikaksi sanoo. Se on valhetta, mä tiedän. Mua ahdistaa, tahtoisin vaan heittää kaiken ruuan kaapeista roskiin. Enää en ainakaan osta lisää, sen mä päätin. Näillä mä pärjään. En aio tuhlata enää rahaa ruokaa. (Huominen reissu on viimeinen, sitten en enää osta. Alkoi ahdistaa sekin mahdollinen reissu jo.) Se on turhaa, menee liikaa rahaa, pärjään ilmankin... Mua vaan ahdistaa miten paljon ruokaa mun kaapeissa on. Mua ällöttää se kaikki. 

Laihat saa poikaystävän, mä en saa, koska olen näin lihava. Hirvitys... Mua sattuu. Peilikuva haukkuu, se huutaa kauheuksia. Päästäisipä se minut pois. Otan niitä samoja pieniä keltaisia tabletteja taas. 3, 6, 9, 12... Mua ahdistaa. Ilman niitä mä en pysty syödä yhtään mitään. Mun pitää lopettaa tämä ruuan mässyttäminen. Mun pitää oikeasti. Mä kuulostan taas niin sairaalta, enkä yhtään järkevältä. 

Mutta peilikuva huutaa kovempaa miten lihava taas olenkaan. Etten kelpaa kellekkään, etten ikinä saisi tällaisena poikaystävää. Että kaikki minussa on väärin ja rumaa. Pelkkää roikkuvaa lihaa. Etten mä ole mitään jos en laihduta ollenkaan. Jos syön, enkä ajattele lihomista. Peili kuiskaa, se kuiskaa: 
*Laihduta ystäväin...*