Elämä on niin vaikeaa. Olen yrittänyt elää ja nauttia, mutta samalla olen kuitenkin hiljaisuudessa tuhonnut itseäni. Terapiassa aletaan repiä vanhoja arpia auki. Mutta ehkä se on hyvä, vaikka se sattuukin liikaa. Mä katsoin sitä 9 vuotiaan tytön kuvaa ja sen jälkeen 10 vuotiaan. Kaikki oli muuttunut. Mä en ollut enää sama. Pilke silmistä oli sammunut. Mä olin vain kuori, joka yritti hymyillä. Se jonka silmistä näki, kuinka sisinpään vaan sattui. Se minusta oli tullut. Itkin eilen haudalla. Olin padonnut tunteita sisälleni taas niin pitkään. Yrittänyt elää ilman kipua ja surua. Elokuu on vaikea aina. Mulla on ikävä taas, joudun sen nyt myöntämään.
Olen unohtanut syödä. Hiukset vain ohenevat taas. Ruokavalioni on ollut melkein pelkkää puuroa kohta viikon. Olen välillä oksentanutkin. Kehosta on kadonnut senttejä pois. Mutta kuva peilissä itkettää edelleen. En tiedä mitä olen taas tekemässä. Mä vaan vajoan taas tähänkin. Ruokakaupasta lähtee enää mukaan sokeritonta mehua, maitoa, kahvia, light limsaa tai zeroa ja proteinipatukoita. Mähän päätin etten osta enää ruokaa ja siinä olen pysynyt kohta viikon ajan. Olen taas niin hukassa ja muisti pätkii jälleen. En tiedä mitä haluan, en taaskaan. Kun mieli heittää vaan ylös alas vuoristorataa.
En enää edes uskalla kulkea lyhythihaisessa, kun yhdessä kaupassa myyjä katsoin mun käsivarsia ja hänen ilmeensä näytti siltä että, tuo on ottanut kipeää. Mua hävetti ja kävelin nopeasti ulos kaupasta ja laitoin neuleen päälle. Tämä maailma on monille vielä niin vieras missä mä olen elänyt jo pitkään. Harva näkee pintaa syvemmälle sen pienen hymyn taakse. Harva tietää miltä tuntuu pelätä elämää ja taistella kaikkea sitä kipua vastaan ettei luovuttaisi ihan vielä. Joillekkin olen tyttö, joka hymyilee ja toisille olen se joka taistelee itsensä huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun välität, se antaa voimia. ❤