Pohjoistuuli kutsuu mua lentämään.

Yö tuo esiin jo tähdet ja minä katson niitä surullisin silmin. Etsin katseellani tähdenlentoja, mutta turhaan. Tämä on kaupunki, mutta pystyn nähdä himmeät tähdet hämärällä pihamaalla. Olen aina rakastanut tähtien tuijottamista, samoin auringonlaskuja meren yllä. Näen sen kauneuden. Pystyn nähdä luonnon kauniina ja se rauhoittaa minua vähäsen. Vaikka kaikki muu on harmaata ja pimeää niin onneksi luonto saa hieman hymyilemään. Varsinkin pimenevät illat ja yöt. Pimeässä on helpompaa hengittää. 

Tahtoisin paeta, vaikka tiedän ettei ongelmia voi juosta karkuun. Mutta hetkeksi voisi ottaa taukoa omasta elämästään. Nyt haluaisin perua omat tulevat menoni ja lähteä kauas pohjoiseen. Mutta yritän ajatella järjellä. Voinhan lähteä vasta viikon päästäkin. Vaikka jokainen ilta on tuskaa. Vaikka ajattelen lääkkeitä kaapissa ja sinisenä kimmeltävää merta. Vaikka oksennan joka ilta, kun olen taas ahminut. Olen niin väsynyt ja pitäisi vaan jaksaa. Jaksaa ja jaksaa... Jos menisin vanhempien luo yöksi niin en voisi ahmia. Mutta en tiedä mitä selittää niille, kun en voi sanoa mitään. Tahtoisin vaan jo lähteä vaeltamaan. Mutta järki sanoo, että rahaa tulee vasta perjantaina ja täytyy mennä silloin Helsinkiin. Mä olen luvannut mennä. Ehkä siitä tulee kivaa, mitä kyllä epäilen. Täytyy vaan pysyä vahvana. Itkeä niin paljon ettei enää tunne kipua.