Pelkään sinua elämä.

Mä myönnän itselleni nyt, että mulla on tosi paha olo. Vaikka taistelen sitä ajatusta vastaa vieläkin ajatellen, että aina voi olla pahempi olo. Ei koskaan ole tarpeeksi paha olo, että sen voisi sanoa ja myöntää itselleen. Mutta nyt mä myönnän sen ja tuntuu vielä pahemmalta. Mä itkin itseni uneen, niin ei ole tapahtunut vuosiin. Käperryin jalat vasten kehoa ja vaan itkin. Yritin löytää tietä uneen, mutta kyyneleet estivät sen. Muistin ne ajat joilloin itkin joka yö itseni uneen. Muistin sen tunteen ja se sai minut pelkäämään. Se tuntui niin pahalta silloin, liian pahalta. Ihan samalta kuin nyt. Ymmärrän miten väsynyt olen nyt tähän elämään. Tiedän, että voimat ovat vähissä. Tunnen kuinka kyyneleet valuvat taas kasvoilleni. Sattuu liikaa, enkä pääse kipua pakoon. En tiedä mitä voin tehdä, kun kaikki mitä teen ei vain auta yhtään. Yritin soittaa polille. Lääkärille jäi soittopyyntö. Meinasin jo eilen lopettaa kaiken impulsiivisesti. Mutta yritin rauhoittua mindfulness-videolla ja musiikilla. Kokeilin tosiaan jopa DKT:tä, mitä kyllä todellakin vihaan. Etsin sen videon, minkä katsoin silloin taitovalmennuksessa. Se musiikki ja kuvat saivat minut hieman rauhoittumaan. 

Mutta aamulla tuska palasi taas pahempana kuin eilen. Kyyneleet värittävät jälleen maailmaani. Mä en tiedä miten jaksaa, kun en pääse karkuun. Enkä löydä tarpeeksi hyvää piilopaikkaa. Mä en tiedä miten jaksaa, kun sattuu hengittää. Kun kyyneleitä sataa poskille. Mä en löydä sanoja miksi mua sattuu näin paljon. En pelkää kuolemaa, pelkään vain tätä kipua. Pelkään elämistä. Pelkään tuskaa mun sisälläni. Pelkään jokaista päivää ja jokaista yötä. En jaksaisi pelätä enää. En jaksaisi enää...