Ei ole sanoja jotka voisi korjata.

Mulla on niin paha olo, mutta en voi enää puhua siitä kenellekkään. Ketään ei halua tietää, enkä mä halua olla taakkana kenellekkään. Mä en jaksa sinnitellä. Vanhemmat huomauttelee, että syön huonosti. Vaikka mä syönkin liikaa. Katson itseäni ohimennen kaikista pinnoista mitkä heijastaa mun kuvaa. Näytän kaikissa yhtä kauhealta. En jaksa pitää oikeen enää yhteyttä ihmisiin tai kysyä kuulumisia. Mä tahdon olla yksin, vaikka en oikeasti tahdo. Muhun sattuu liikaa. Haluaisin taas vaan luovuttaa. Haluaisin unohtaa kivun. Unohtaa itseni ja ihan kaiken. Mä en jaksaisi olla itseni kanssa. En edes tiedä miksi sattuu taas näin paljon.

En tiedä mitä sanoa, kun haluaisin sanoa kaiken. Mutta en uskalla sanoa mitään. Pelkään ihmisiä. Pelkään kipua. Mun täytyy vaan hymyillä, täytyy vaan jaksaa esittää. Vaikka siinä ei ole järkeä. Itken yksin tässä huoneistossa ja haluan pois. Lähden ulos kävelemään, enkä tahtoisi palata. Mä olen niin loppu. Enkä voi sanoa sitä kenellekkään. Kun joku kysyy miten menee, niin mä vaan hymyilen. Enkä halua tai osaa enää kertoa, että muhun vieläkin sattuu. Mä haluaisin vaan sanoa, etten voi hyvin... Mutta mä en osaa enää sanoa sitä, kun kaikki on niin iloisia siitä miten hyvin mulla menee. En halua tuottaa pettymystä. En halua myöntää olevani heikko taas. En pysty sanoa enää miten lopussa olen.