Mee mökille äläkä jää kaupunkiin.

Oon yrittänyt ladata akkuja ja miettiä elämäntarkoitusta. Mielessä on liian vähän ajatuksia, on liian vaikeaa vain ajatella. Kirjoittaessa saan ajatuksista edes vähän selkoa. Tunnen jatkuvasti tunnetta etten ole oikeasti täällä, etten ole elossa. En ole läsnä, en edes hengitä. Näin painajaista yöllä ja heräsin juuri, kun minut melkein tapettiin. Juoksin äidin luokse turvaan. Silti se löysi minut ja minä vain itkin. Ahdistavaa. 

Eilen ajoin pyörällä lähikauppaan, johon oli matkaa yli 7 kilometria yhteen suuntaan. Lähes koko matkan piti ajaa maantien reunassa reunaviivan oikealla puolella. Siinä ajaessani tajusin, että välitän elämästäni edes vähän. Kun tunsin pelkoa auton ajaessa satasta ohitseni. Sydän hakkasi bussin ja rekan ohittaessa. Toivoin vain, että olisin pian perillä. Illan hämärtyessä laitan puulämmitteisen saunan lämpeämään. Ja saunon niin kauan, että pyörryttää. Kastaudun kylmään veteen ja sukellan pohjaan silmät kiinni. En ollut edes vielä aiemmin sukeltanut tänä kesänä. Järvi on lähes tyyni ja ilta pimenee nopeasti kohti yötä. Katson hetken tähtitaivasta ja aavemaista täysikuuta, joka heijastuu järven pintaan, kunnes linnottaudun sisätiloihin. Yritän nukahtaa kellon tikitykseen ja yhden ärsyttävän hyttysen ininään. 

Aamu valkenee. Sumu on täyttänyt kaiken. En näe vastarannalle ja metsä on täynnä kuuraisia hämähäkinseittejä. Maisema on aavemainen, mutta kuitenkin tosi kaunis. Minä kuvaan ulkona viileässä säässä. Niin kauan, että tärisen. Menen sisälle mökkiin ja alan keittää pannukahvia. Se onnistui jo paremmin kuin eilen. Sumu väistyi viimein ja nyt aurinko paistaa. Se lämmittää vieläkin, vaikka kohta on syyskuu. Mulla on haikea olo, kun joudun lähtemään huomenna. Onneksi vasta alkuillasta. Täällä minun on niin paljon helpompi hengittää. Mutta en kiellä etteikö täälläkin olisi paha olo välillä. Koska täällä on myöskin. Muttei niin paljon kuin kaupungissa. Eilen vajosin ahdistukseen omasta lihavuudestani. Ja ajattelin oksentamista kertaalleen. Mutta selvisin. Ehkä...

Koitan nauttia vielä ja kerätä ajatuksia. Selkeyttää itseni ja elämääni. Koitan vain hengittää. Aion lähteä sukulaisten luo, kun olen saanut tehtyä ensin ruokaa. (Mikä on aina yhtä haastavaa.) Matkaa on noin 10 kilometria yhteen suuntaan. Ja se täytyy pyöräillä. Minulla on tyyni ja rauhallinen olo. Silti kyyneleet yrittävät tulla silmiini. Mutta minusta ei tunnu pahalta. Vaan mä itken, koska saan olla vapaa pahimmasta.