Tiedän mitä toivon, vaikka se ei ole kaunista.

Mä tiedän nyt mitä haluan mun elämältä. Se ei ole mitään kaunista. Se on samaa mitä olen halunnut yli puolet elämästäni. En vain ymmärrä miksi haluan niin. Miksi toivon kaiken vaan päättyvän. En tiedä miksi mä palaan aina takaisin kipuun. En ikinä osaa elää. Mä ymmärrän mun toiveeni, kun istun laiturilla ja katselen pimeälle järvelle. En uskalla enää pulahtaa pimeään veteen. Pelkään, että se vie minut jonnekkin pois. Upotan toisen jalan veteen ja teen aaltoja. Itken muutaman kyyneleen ja palaan takaisin saunaan. Mä ymmärrän mun toiveeni. Mä hyväksyn sen. Vaikka en vieläkään tiedä miksi sattuu liikaa ja miksi kipu seuraa mua joka paikkaan. "Kuule mun pyyntö ja päästä mut pois." Mä en osaa elää, vaikka yritän. Vaikka yritin niin paljon. Nyt mä tiedän mitä teen. Ja mä hyväksyn sen. Sillä mä en voi muutakaan. Kun ei ole mahdollisuutta elää. Unohtaa, aloittaa alusta. Mun ei anneta unohtaa. Mä vain katoan... Nyt.

Mä häviän...

Unohdun pois...

Kuihdun...

Mä vain nukahdan...