Minun sisinpäni huutaa yksinäisyyttä.

Minun sisinpäni huutaa yksinäisyyttä. Suuri osa minusta tahtoo vain olla yksin näkemättä ketään. Oloni on tyhjä, kun astun bussiin. Tiedän, että se vie minut kotiin. Mä tiedä mikä alkaa kotona. Koska vihaan itseäni ja inhoan tätä elämää. Siltä tuntuu oikeasti. Kun olin yksin siinä mökissä metsän keskellä mä olin vapaa. Nyt lähdin matkalle kipuun. Sille tielle, joka ei anna mitään helpolla. Maailmaan, jossa en ikinä riitä. Siellä minä olen huono aina, kunnes mua ei enää ole.

Pohjimmiltani olen yksinäinen susi. Joka ei kaipaa ketään arvostelemaan. Viihdyn yksin, sillä silloin kukaan ei voi mua satuttaa. Paitsi minä itse, jos haluan niin. Haluan vaan olla rauhassa syvällä metsässä. Olen aina se outo, joka ei sovi mihinkään. Joka ei sovi kenellekkään tyttöystäväksi. Olen vain se yksinäinen susi ulvomassa täysikuuta. Se jonka on parempi yksin kaukana muista. 

Susi katsoo kuun heijastusta veden pinnassa. Hän ei näe siinä kuvaa itsestään. Hän ei näe muuta kuin aavemaisen kuun, jolle hän ulvoo hiljaa surullista viestiään. Yöllä on helpompaa hengittää, kun kukaan ei näe mua. Kun en edes itsekkään näe. Saan olla piilossa, kuin kuollut. Ilman, että kukaan arvostelee. Kunpa olisi aina pimeää. Aina täysikuu ja pilvetön tähtitaivas. Silloin olisi helpompaa, niin paljon helpompaa. Päivänvalossa mä häpeän jokaista kohtaa itsessäni. Jokaista sanaa ja askelta. Kaikkea mitä teen ja jokaista katsekontaktia. Pelkään kohdata katseita, sillä ne arvostelee minua. En riitä niille, enkä kenellekkään. Mua pelottaa palata kotiin. Kaupunkiin, joka on täynnä ihmisiä. En tahdo kohdata ketään. Yksinäinen susi sisälläni huutaa. 
Ja kaipaa kauas pois. 

Huomenna aloitan mun matkani. 
Matkan kauas... Liian kauas. 
Sinne missä ääriviivat häviää.