Oon täällä jossain päässä pelkkää kohinaa.

Lääkkeet kolahtavat yksitellen pieneen peltirasiaan, joka aamu ja ilta. Mä päätin hetken aikaa sitten etten enää ota niitä. Ei niistä ole mitään hyötyä edes. Mulla on niin monimutkainen ja vaikea mieli, ettei lääkkeet pysty sitä korjata. Äiti ei edes tiedä, että lopetin ne. Dosetti täynnä lääkkeitä, jotka päätyvät siihen samaan rasiaan. Jos tarvin niitä joskus... 

SCID-testien tulokset tuli... Ja sain kuulla saman vastauksen minkä tiedän jo. Epävakaapersoonallisuus. Mä vihastuin siitä. Sanoin, että turhaa kävin 8 kertaa siellä. Ei ollut kaksisuuntaista, ei dissosaatiota, ei syömishäiriötä. Ei mitään diaknoosiksi riittävää. Sain vaan juuri tuon mille ei voi tehdä mitään, mihin ei mikään auta. Elämä on epäreilu. 

Juttelin mun muistivaikeuksista lääkärille ja se sanoi, että voi tehdä mulle muistitestin. Lääkäri epäili silloin dissosaatiota, mutta testit ylilääkärin kanssa osoitti ettei ollut. Oma lääkäri sanoi ettei kukaan ole sitä kieltäny etteikö se voisi olla pysyvää. Otin niin paljon niitä lääkkeitä silloin. Vaikka ensin sanotaan, että se menee ohi. Niin nyt aletaan jo uskoa siihen pahempaan. Jos mun elämä onkin unohdusta koko loppu ajan mitä elän... 

Mua kehutaan siskon juhlissa. Nätti mekko, hienot kengät, kylläpä tässä on kauniita naisia rivissä. "Olit niin kaunis tänään." Mä kiitän, vaikka en usko sanaakaan. Otan salaa pieniä keltaisia tabletteja etten lihoisi. Hymyilen ja äiti sanoo, että näytän tuimalta. Mua ahdistaa... Halusin vaan vajota maan alle. Kasvot leventyneenä oksentamisesta ja mä vaan hymyilen. Niin kuin osaan ja yritän istua niin ettei jalat näyttäisi niin läskeiltä. Sen naapurintytön, (jolla oli anoreksia) vanhemmat on juhlissa. Ne katsoo mua. Mä olen liian lihava. Otan vielä lisää keltaisia tabletteja ja heräilen yöllä. Tänään niitä menee taas paljon. Juhlat, joihin on pakko mennä. Pakko esittää. Serkku ei syö mitään niissä juhlissa, se on nuori ja tosi laiha. Mua pelottaa sen puolesta. Toivon, että se syö tänään veljensä juhlissa. Hän ei puhu mitään, kaikki muut puhuvat hänen ajatuksensa. Ehkä hänellä on paha olla. Kukaan ei vaan näe sitä, paitsi minä. Joka tiedän miltä tuntuu elää suvussa jossa ongelmista ei ole hyvä puhua. Eikä oikeastaan edes saisi puhua... Me vaan hymyillään ja ollaan hiljaa. Katsotaan lattiaan ja leikitään ettei meitä olekkaan. 

"Hän katselee ja kuuntelee niin hiljaa

Kun muut keskenään juttelee

Hän raapustaa taas salaa runojaan

Päiväkirjaansa punaiseen

Mä tuijotan vaan

Kun hän kirjoittaa

Ei kukaan muu ei nää, ei huomaa

Ei kukaan tuu häntä mukaan hakemaan

Ei kukaan muu ei nää, ei huomaa

Siksi paperille jakaa tunteitaan

Hiljainen, hiljainen tyttö yksinäinen"

"Samaa kuuta katsotaan."

-20 astetta, minä kävelen ulkona ja puhun puhelimeen. Pakkaslumi narisee kenkienipohjassa ja hengitys höyryää, minun on kylmä. Mutta en välitä kylmästä, kun saan jutella sinulle. Puhelut venyy joskus kahden tunninkin mittaisiksi. Puhutaan vaan kaikkea mitä mieleen tulee. Ilta alkaa kääntyä yöksi. Minä istun portaalla ja mua pyydetään jo sisälle. Sanovat, että menevät jo nukkumaan. En osaa lopettaa puhelua, se on aina yhtä vaikeaa. Etkä sinäkään osaa. Olen nuori ja helposti ihastuva. Niihin sinisiin silmiin ja ruskeisiin hiuksiin, katseeseen jota en osas edes kuvailla. 

Ja niin me tavattiin siinä talvisessa kaupungissa. Sä kerroit siitä paikasta ja käytiin kahvilla, jonka sä tarjosit. Availit mulle ovia, oikea herrasmies. Käveltiin ulkona lumisilla kaduilla ja juteltiin. Olisin tahtonut tarttua sun kädestä kiinni liikennevaloissa, mutta en uskaltanut. Sä saatoit minut junalle takaisin ja halasit mua lujasti. Kukaan ei ole sen jälkeen halannut mua niin välittävästi. Sä katsoit, kun nousin junaan ja mä katsoin vielä kerran taakseni. Istuin paikalleni ja laitoin viestin juuri, kun juna oli lähtenyt. "Ikävä jo nyt." ja vastaus tuli heti, että säkin koit samoin. 

Se järjetön ikävä jäi mun sisälle asumaan. Se ei ole lähtenyt, vaikka vuosia on kulunut liikaakin. Silti mä kaipaan häntä. Enkä osaa unohtaa. Sinä et tahdo, että kuulun sun elämään enää. Sulla on hyvä elämä nyt, niin sanot. Oma perhe... Miksi minä jäin tähän, tähän tunteeseen. Miksi minä koen yhä, että sinä olet se oikea. Vaikka se ei ole niin. Miksi minä rakastan, vaikka tahdon unohtaa. Miksi sinä vain unohdit? Mä tahtoisin sulle sanoa: "Minä rakastan edelleen sinua."
Mutta en pysty sanoa, etkä sinä tahdo enää yhtään sanaa. Kunpa vain unohtaisin niin kuin sinä unohdit. Ne kauniit sanat kirjeissä, miten muka voisin? Mä en tahdo rakastaa sua enää. Kun et säkään rakasta mua. Et rakasta enää...

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on

Leiki hetki hänen hiuksillaan

Kerro rakkauteni

Kerro kuinka ikävöin

Kerro häntä ootan yhä vaan"

Mä haluan olla hentoinen.

...Niin kuin balettitanssija. Mä mahdun xs vaatteisin, mutta silti olen lihava. Selkäranka näkyy, mutta silti olen lihava. Saan peukalon ja etusormen kevyesti läheltä rannetta ympäri, jää vielä rakokin, mutta silti edelleen lihava. Lihava, vaikka solisluut näkyy. Lihava, vaikka reidet ei ota yhteen. Mä olen silti lihava, näytän siltä. Niin mä näen, pelkkää läskiä joka roikkuu joka puolella mun kehoa. Raivoan tai itken, kun katson peiliin. Laitan jalat vierekkäin kiinni toisiinsa, kolo reisien välissä on liian pieni. Ihan liian pieni! Olen laihtunut ehkä vähän, lempi farkut menee taas hyvin päälle. Mutta olen laihtunut liian vähän. Ihan liian vähän...

Mä en uskalla syödä melkein mitään, kaikessa on liikaa hiilareita. Samat proteiniruuat pyörii jääkaapissa. En mä pysty muuta syödä. Lämminruoka on jäänyt pois jo joku aika sitten. En mä halua syödä sitä ellei ole ihan pakko. Apteekista tulee varmaan pian mun tilaus... Kaikki karkaa käsistä, mutta mä en välitä. Mä tahdon olla hentoinen. Tahdon nähdä miten häviän. Haluan tuntea olevani elossa.

Ne näkee kyyneleeni muttei tule halaamaan.

Pyyhin tekstin, en osaakkaan sanoa. Miltä minusta tuntuu? Ihan kuin päästä jotain puuttuisi. Muisti ei toimi, ei yhtään. Unohdan mitä piti kirjoittaa. Minusta tuntuu pahalta. En jaksa tätä, haluan lääkäriajan mutta en saa (ehkä kesäkuun loppupuolella tai heinäkuussa). Mua pelottaa, en tahtoisi nukkua ja unohtaa aina uudestaan. Mihin on kuluttanut rahaa, en muista. Mitä olen puhunut, en muista. En tiedä miksi nauroin. En tiedä miksi itkin. Tiedän mitä on tyhjyys, kun kaikki on kadonnut. Tiedän millaista on herätä jokaiseen aamuun. Paikassa jota ei tunne, ihmisenä jota en tunne. Tiedän millaista on haluta kuolemaa. Mä tiedän sen pahan, mutta en sitä hyvää. Nää silmät ei näe synkän taa. 

Joskus mä piirsin sateenkaaren, kun taivaalla näin sellaisen. Etsin sen päästä kultaa, mutta en koskaan löytänyt perille. Joskus mä näin tähdenlennon ja aina toivoin. Odotin toteutumista niin kauan, että unohdin jo toiveen. Mä yritin lentää hyppäämällä kiveltä ja heiluttamalla käsiä. Mä yritin lentää "taikamatolla" toiseen maailmaan. Mä en oppinut lentämään, vaan huomasin miten hyppään kiveltä. Ymmärsin ettei taikamattoja olekkaan. Mä luulin syöväni karkkeja niin paljon, että olin sokerihumalassa. Vaikka oikeasti olin vain iloinen. Mä uskoin, että mun tuska häviää. Että mä olisin onnellinen, kun olen 20-vuotias. Joka kerta mä tiesin varmasti, että selvisin. Voitin vaikeudet. Mutta olin aina väärässä. Jokin uusi sairaus tarttui minuun heti, kun sai tilaisuuden. Mä olin heikko, liian helppo saalis. Minut laitettiin kärsimään, koska kestän sen. Vaikka se on epäreilua kärsiä yli puolet elämästään ja vieläkin. Sen lapsen silmät uskoi silloin parempaan. Se tyttö uskoi selviävänsä ja olevansa vielä joskus onnellinen. Mutta se tyttö pettyi.

Täältä pois mut kantakaa.

Pian en muista edes omaa nimeäni. Olen niin sumussa, etten tiedä kuka olen. Kaupassa en osaa ostaa ruokaa. Kaikki niissä hyllyillä näyttää niin oudoilta. Unohdin taas tämän päivän, kaiken. En pysty muistaa, pieniä paloja sieltä tältä. Nekin katoaa uneen, kun menen nukkumaan. Tässä ei ole järkeä? Mikä mua vaivaa, paljonko mulla on elinaikaa? Mä tahdon tietää. Oma lääkäri on lomalla, aikoja ehkä kesäkuun puolessavälissä tai vielä myöhemmin. Mutta mun pää sekoo vaan kokoajan enemmän. Muistan vaan huonommin joka päivä. Kunpa kuolisin. Kunpa auto ajaisi yli, rekka. Kunpa joku vaan tulisi ja päästäisi mut tuskista. Mä en jaksa tätä kauaa. Elämätöntä elämää. Epätodellista maailmaa. Unohdettuja lauseita ja tapahtumia. Ihmisten kasvoja, jotka ei enää näytä tutuilta. Minua itseäni...

Näen sen saman vanhan miehen taas. Se istuu metsässä ja katsoo lasittunein silmin eteenpäin. Mitä se ajattelee? Näen sen usein. Silloin lahden rannassa, samassa metsässä puukon kanssa vuolemassa. Nyt hän vain katsoi. Minä kävelin polkua pitkin aika läheltä. Katsoin vain. Mietin oliko hän surullinen vai vaan ajatuksissaan. Nyt kun ajattelen olisin halunnut mennä viereen istumaan ja vain tuijottaa sitä pientä metsää ja siellä kulkevaa lenkkipolkua. Jos se olisi vienyt minut hetkeksi pois. 

Minä en ole mitään, en ole mitään. Perhe ei tahdo olla yhteyksissä muhun viime kerran takia, kun raivosin niin kovasti niille ja lähdin ovet paukkuen. Mä en haluaisi herätä huomenna enää. Kaksi poikaa kysyi multa torilla onko mulla kipuja, jotka he voisivat parantaa. Sanoin ettei ole... Ehkä olisi pitänyt sanoa totuus. Hän puhui paniikkihäiriöstä josta oli parantunut. En mä tiedä uskonko näihin. Mutta en uskaltanut sanoa ja vielä, kun oli ystävä vierellä niin häpesin mun ongelmia liikaa... Mä en tiedä mitä tehdä, mä en osaa tehdä. Mä en enää muista itseäni. Ja ehkä kohta en enää ketään... "Paljonko on elinaikaa?" Mikä mua vaivaa?

Tunnoton on tullut minusta.

"Olen unohtanut mistä tähän kuljin

Verhoudun unohduksen kaapuun"

Yö vie muistot eilisestä, kauniista tai kipeästä päivästä. Herään tokkurassa, enkä meinaa muistaa kuka olen ja missä olen. Kaikki unohtuu, se ei ole elämää. Ei 21-vuotias voi olla dementoitunut, ei kuulemma voi. Miksi sitten unohdan, miksi en tunne elämää? En tunne tätä kaupunkia, se on vaan sumua. En tunne todellisuutta, vaan kaikki on valhetta. Mikään ei ole totta. En tunne, en pysty enää tuntea. Lääkärit hoki, että se menee ohi. Yli kuukausi jo tätä, mä en jaksa enempää. Soitan huomenna lääkäriajan, ne saa luvan selittää. Tahdon vastauksen, mä vaadin sen! Mä en tahdo elää näin. Kävelin eilen kotiin, enkä tajunnut koko matkasta mitään. Kaikki oli outoa, mikä oli ympärillä. Enkä pystynyt nähdä siitä mitään. Ei ole järkeä elää, jos tämä jatkuu näin. Jos en enää koskaan pysty tuntea, että elän. Ainut mahdollisuus "parantua", jos tämä olisi dissosaatiota. Nyt elämäni on heräämistä ja nukkumaan menemistä, jonka keskellä ei ole mitään. Mitään mitä pystyisin tuntea oikeaksi...

Se katoaa iltaisin tuuleen

Häviää illan harmauteen

Mieleni tyhjenee, uni vie kokemukset johonkin

Kunpa voisin nähdä elämän taas omin silmin

Nyt on tyhjyys silmissä

Todellisuus kadotettuna pilvissä

En enää mitään nää

Vaikka joku vierelle jää

En tunne kosketusta

Tunnoton on tullut minusta

En enää tiedä

Odottaako tulevaisuus vielä

Vai lähtikö se viime junalla

Ja minä seison asemalla

Tuijotan kaukaisuuteen

Itken kyyneleen

Enkä tiedä vieläkään missä meen

Haamu.

Päivät valuvat ohitseni. Vesi katoaa lasistani. Silmät vain sulkeutuvat uneen, vaikka en tunne nukkuvani. On vaikea edes havahtua, että kello on jo kaksi yöllä. Pitäisikö silloin jo nukkua? Jokin yrittää mua heti takaisin pohjaan. En tunne mitään. Ehkä pientä ihastusta. Mutta sekin pelottaa. En halua nähdä mun kuvaa peilissä. En halua olla se. Kuljen tyhjyydessä, sumuisilla rajoilla. Sumu täyttää kaiken, pääni tyhmillä ajatuksilla. Ja ne ajatukset katoavat yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Pitäisikö itkeä? Mä osaan vaan nauraa. Vaikka mulla ei edes olisi hauskaa. Mä haluaisin vaan huutaa, että joku veisi tämän sumun pois. Tämän elämän, jota en tunne eläväni.

Olen kuin eläväkuollut. Elävä haamu omassa elämässäni. Haamut ei tunne mitään, ne näkee vaan tyhjää ja sumua. Ehkä mä olenkin haamu, ehkä mä olenkin melkein kuollut. Vaellan sillä rajalla ja joku yrittää kataa minut. Kataa kuolemaan. Jatkamaan siitä mihin viimeksi jäin. Luovuttamaan sille sairaalasängylle. Hengittämään viimeisen kerran.

Mä oon läpinäkyvä

Ääriviiva häilyvä

Kuljen vaikka en tunne sitä

Voiko elämäksi kutsua tätä

Kun mä haamuna vaellan

Ja ajatuksia kadotan

Herään, enkä muista eilistä

Silmät tuijottaa vierasta paikkaa pedistä

Haamu jatkaa kulkuaan

Ja iltaan tultuaan

Se odottaa seuraavaa päivää

Peloissaan, eikä halua siihen herätä enää

Sillä se tietää

Ettei haamulla ole elämää

Poistin kuvat itsestäni, koska en kestä niitä kuvia ollenkaan... Mä olen hirveä.

Syvältä pelastettu.

"Ja niin sä tiedät
Valo löytää, valo löytää sun luo
Ja niin jos uskot
Valo löytää, valo löytää sut"

Minuun ei satu niin paljon nyt. Mä olin hyppäämässä tänään junaan, joka ei tule takaisin. Minun piti mennä, jättää kaikki ihmiset, koko elämäni. Niin mä olin päättänyt silmät sumuisena. Mutta jotain tapahtui, jokin pelasti. Ihminen joka tuntuu välittävän minusta, jolla on paljon samoja piirteitä kuin minussa. Hän saa minut hymyilemään, hän on kiltti ja hyväsydäminen. Mä olin pohjalla, ihan hajalla, valmiina luovuttamaan. En sano, että kaikki on hyvin nyt. Mutta paremmin, kun hetki sitten. Jokin haluaa mun selviävän. Jokin haluaa, että pidän kiinni elämästä ja taistelen kunnes sydänkäyrä on suora, niin etten itse ole tahallisesti vaikuttanut siihen. Jokin on pelastanut minut aina... Ihminen, tapahtuma, teko, sanat. 

Ehkä mulla on tarkoitus, jota en vaan ole vielä löytänyt. Mä tiedän, että vajoan vielä. Että täytyy taistella edelleen. Joku pitää minusta huolta, mä luotan siihen. Ehkä se rakkain enkeli, jota en koskaan oppinut tuntemaan. Jonka haudalla aion viedä kynttilän. Hän tahtoo, että selviän. Että elän tämän elämän, koska hän ei saanut sitä. Mä uskon niin, haluan uskoa. Hän on rakas ja aina mun veljeni. Vaikka munhan olisi pitänyt olla se suojeleva isosisko. Niin sä sait sen tehtävän. Tehtävän kantaa minua, ettei mun voimat lopu kesken. Ja jos ne loppuu, niin sä pidät silti kiinni. Etkä anna mun mennä, niin kuin olin ajatellut. 

Nyt näen veden pinnan, en enää ui niin syvällä. Näen himmeästi auringon, uin sitä kohti. Olen pääsemässä pintaan, ehkä. Pelkään liikaa, etten jaksakkaan. Etten jaksa uida sinne ylös. Pelkään, etten sovi sinne maailmaan. Läheltä vedenpintaa mä katson tätä maailmaa. Se on omalla tavallaan ihan kaunis. Mutta onko se tarpeeksi? Tarpeeksi, että uisin ihan pintaan. Sillä pelkään romahdusta, syvyyteen vajoamista. Se menee kuitenkin niin. Onko pohjassa kotini, meren syvyyksissä? Kuulunko sinne taisteluun, ikuiseen vajoamiseen ja pinnalle nousuun? Mihin mä kuulun, vai kuulunko minnekkään? Näenkö pinnan, pääsenkö ihan ylös? Mä en tiedä edes tahdonko, osaanko. Vaikka pinnalla olisikin kaunista, vaikka aurinko lämmittäisi ja mä hymyilisin aidosti. Olisinko siltikään onnellinen?

Tunnen pohjan altani katoavan.

Mä olen loppu... Tieni päässä? Sattuu, mä tahdon kauas pois. Raivoan kaikille, joka asiasta melkein. Vanhemmat käskee rauhoittua, kun raivoan vaan. Automatkalla kotiin mietin, etten halua enää nähdä niitä. Haluan lähteä junalla kauas, enkä enää palata. Haluan kuolla jossain paikassa mitä en ennestään tunne. Askeleet ovat sumua, mutta kivun peittämät. Minä en jaksa niitä enää. Lääkäri ei ymmärrä mun oloa, kirjaa vaan muistiin diaknooseja varten. Yrittää kysyä mun elämäniloista, mutta mä sanon ettei niitä enää ole. Kaikki katsoo mua kaduilla, mä katson tienpintaa. Kiroilen ääneen tätä maailmaa ja puristan käteni nyrkkiin. Mä olen sumussa. Mä tunnen kuinka niiden katseet haukkuu mua, arvostelee mua. Perheen silmissä olen nyt niin outo etten enää voi mennä sinne. Ymmärtääkö kukaan mua?

Mä itken vaan, taas merta ympärilleni. Tahtoisin nähdä veripisaroita käsivarsilla, mutta en voi vajota siihen. Tahtoisin hakata seinät, huutaa. Tahtoisin olla syömättä. Tahtoisin satuttaa toista ihmistä. Tahtoisin kuolla. Mä itken, mä vaan itken kuinka surkea ihminen olen. Ja kuinka paha ja epäreilu tämä maailma on. Huomenna siirryn kalorirajaan 250. Mä haluan tuntea edes jotain, edes nälkää ja kylmää. Ja siitä matkaan alemmas taas pian. Mä olen ansainnut sen kivun. En tahdo enää nähdä ketään läheisiä. Tahdon vaan kävellä ympäri kaupunkia, pysähtyä tuntemaan tyhjyyttä. Kuluttaa itseäni ja kaloreita. Mä olen lopussa.

"Näen silmissäin vuotavan kyyneleen
Putoavan mun tyhjään huoneeseen
Ei mikään ei palaa
Ei mikään ei palaa ennalleen"

En ole se joka on onnellinen.

Tyhjä sisältä, liian vähän ajatuksia. Kuihtuvat haaveet ja katseessa kipua. En ole se joka on onnellinen. Paljon yksin, ystävät tuuleen kadonneet. Mieli, joka kuihduttaa ja kyyneleet joita ei voi lopettaa. En ole se joka on onnellinen. Taakkana perheelle, sekavuus minussa. Liikaa askeleita, jotka ei johda mihinkään, toivottomuus sanoissani. En ole se joka on onnellinen. Sisällötön elämä, katse ei näe enää tulevaa. Ahdistunut mieli ja muistot jotka vaan satuttaa. En ole se joka on onnellinen. Kuolema varjostaa, reunalla horjun. Itseä en tunne enää, hymyilen vaikka siihen ei ole syytä. En ole se joka on onnellinen.

Yritän hengittää, että ahdistus kaikkoaisi. Hengitän parvekkeella kylmää yöilmaa ja tärisen, itken ja kaipaan. Yritän nukahtaa, että voisin herätä huomenna taas siihen tuskaan, turhuuteen. Uusi naapuri meluaa kokoajan ja nauraa, hän kuulostaa juopuneelta. Minua ahdistaa lisää... Siitä tulee mieleen oma isoisä. Minun on kylmä, tälläistäkö se silloin oli? Minä en jaksaisi elää. Ne luulee, että mulla menee hyvin. Lääkärit ja terapeutti, vanhemmat ja sukulaiset, osa ystävistäkin. Ne ei näe mun hymyn läpi, en itsekkään välillä näe. Elän vaan tässä valheessa, esitämisessä taas. En halua mennä vanhemmille syömään lämmintäruokaa, vaan syön kotona salaattia. Valehtelin syöväni jotain lämmintä. Valehtelen, että on hyvä olla tai ihan hyvä. Mä olen jäänyt yksin. Parasystävä ei kysy mua minnekkään, vaikka puhui vappuna, että pitäisi nähdä. Perheen näkeminen on aina vaikeaa. Aina pitää esittää iloista, hymyillä ja nauraa. Aina pitää syödä ja touhuta, kertoa juttuja. Mä en jaksaisi.

Äitienpäivä... Minusta tuskin koskaan tulee äitiä, ainakaan biologista. En halua, enkä kykene. Pitää mennä onnittelemaan omaa äitiä, vaikka kyyneleet on herkässä. Pitää taas olla vahva, sitähän multa odotetaan. Kipu on liikaa, elämä on liikaa. Ja minä olen liian vähän.

Kun mä katson mua näen epäonnistuneen.

Uskalsin laittaa kuvan itsestäni... Pelottaa ihmisten reaktiot niin paljon ja se, kun itse inhoan tätä tyttöä ihan liikaa. Kaikki haukkumasanat pyörii päässä... 

On vaikeaa syödä, olla syömättä. "Mä taistelen", mutta minkä vuoksi? Syömishäiriön? Tämän kaiken hyväksi, vaikka sen pitäisi olla päinvastoin. Mä aloin vaan inhota itseäni taas liikaa... En mä kelpaa näin, en kellekkään. Aiemmin sain kuulla kauhisteluja laihtumisesta ja nyt siitä, että oon vähän pyöristynyt. Kiitos vaan... Mä en kelpaa ikinä! Mielummin itken yksin laihana, kun lihavana... Mä oon vaan liian lihava ollakseni mitään. En mä kelpaa, mä en kelpaa. Kyllä SCID-testeistä varmaan, joku diaknoosi tähänkin tulee. Syömishäiriö? Mua ahdistaa, eikä se lääke auttanut. Mä oon kuvottava! Pitää mennä vanhemmille tänään, koska lääkkeet on loppu. Mä teen tänään iltapalaa. Hedelmänpaloja tarjoilulautasella...

Mä haluan vaan olla tässä. Jatkaa... Tai ehkä en halua, mutta teen sen silti. Ehkä tämä on vaan turva, johon pääsee piiloon maailmaa. Jos maailma sattuu liikaa, niin täällä on parempi olla. Pahempi... PAREMPI. Ei ole väliä, mä en välitä. Kunhan mulla on edes jotain, rajat joita ei voi ylittää. Mä tahdon vaan jäädä ja tuntea taas tämän. Tahdon olla parempi tällä kertaa. Ja mun parempi on... Oli.

Kukaan ei ole niin ankara.

"Kukaan ei oo mulle niin ankara, kun mä ite"

Kävelen, olo on entistä tyhjempi. Aamupala on syöty, sen jälkeen ei mitään. Odotan iltapalaa, mutta en tiedä mitä syödä. Mitä uskaltaisin? Ostin talousvaa'an, nyt en voi enää huijata! Aamulla laskin kalorit ensin väärin ja, kun totuus paljastui se oli ihan hirveää. Joka päivä vähemmän ruokaa, vähemmän kaloreita, vähemmän syyllisyyttä. Ja enemmän käveltyjä askelia. Mä hukun tähän, mutta se ei haittaa. Mä haluan vaan laihtua, paljon, liikaa... Liian tyhjää, mä tahdon pois elämästä. Tahdon satuttaa, syödä vähän ja haihtua pois. 

Katson vastaantulijoita, ne on niin pieniä. Mua ärsyttää vaan enemmän. Miksi mä teen tän taas? Koska mua sattuu vaan. Peilikuva sattuu, yksinäisyys sattuu, eläminen sattuu. Ja mä tahdon tuntea sen kivun. Rankaista itseäni, sillä mä oon surkea ihminen. Nyt mä tahdon alemmas kuin koskaan aiemmin.

264... ja se huutaa kovempaa vaan.

Pelkään eniten mun kuvaa peilissä.

Annoin vallan, annoin sen tapahtua. Pitkät kävelyt, vähäiset kalorit, lämpimänruuan välttely, tuoteselostusten tarkkailu, anorektisen laihuuden ihannointi. Mä annoin sen kaiken tulla. Nyt annan itseni uskoa, että olen läski vaikka mahdun xs vaatteisiin hyvin. Mutta ei... Läski! En mä ansaitse lämmintäruokaa enää. Eilen 353 kaloria (syötyjä). Tänään on ollut tähän mennessä 180... Peilikuva kummittelee. Se näyttää eri peileissä erilaiselta. Rumalta... Äiti sai tietää, etten eilen syönyt lämmintäruokaa ja uhkaili heti. Tänään valehtelin syöneeni ja kieltäydyin keitosta. Tähän tää taas meni, laihdutukseen. Ja olen tyytyväinen, kun muhun sattuu ja kidun taas. En tiedä mihin huomenna kävelisin ja se ahdistaa, koska on pakko liikkua. Pakko laihtua... Mä en halua ruokaa, mä en tarvi sitä, enkä edes ansaitse. 

Polille tuli tänään yhtäaikaa yksi tuttu. Hän sanoi, että on kiire. Mä näin miten laiha hän oli ja kateus iski, mutta myös suru. Terapiassa en puhu mitään tästä. Terapeutti kysyy puhuttiinko nyt oikeista aiheista. Ja mä vastaan myöntävästi. Vaikka ehkä se ei ollut niin. Ehkä olisi pitänyt puhua. Mutta en mä pysty, en pysty... Katson peiliä kaukaa täristen. Kohta mun on taas pakko katsoa totuus...
"Minä olen läski taas."

307 ja tunnen hetken onnistuneeni, mutta pian olen taas kasa epäonnistumisia...

Kylmä tuuli vie minun kipuni pois.

Vanha mies seisoo meren, lahden rannassa. Hän seisoo pientareen reunalla ja tuijottaa kaukaisuuteen. Kengät koskettavat melkei jo vettä. Näen miten hän huokaiseekin. Hän vain tuijottaa, eikä irrota katsettaan vedestä. Minä kävelen ohi, mutta päätän pysähtyä kauemmaksi. Lasken muovipussin maahan ja katson sitä miestä. Hän kävelee hetken matkaa pientaretta ylös, mutta palaa nopeasti takaisin rantaan ja katsoo taas kutsuvaa vettä. Hän nousee taas kauemmakso vedestä, mutta palaa taas. Sydämäni hakkaa, tekeekö hän sen mitä pelkään? Lopulta hän nousee hiekkatielle, mutta katsoo vielä kerran merta. Lopulta askeleet vievät miehen kohti jotakin mistä minä en voi tietää mitään.

Minulla menee samalla tavalla kuin sillä miehellä. Mä seison myös pientareen reunalla katsomassa kauas pois. Moni haluaa pois, liian moni. Minusta tuntuu pahalta. Annoin pois sen, joka lohdutti mua, kun mulla oli paha olla. Tuli syliin ja kehräsi. Annoin sen kadota, niin etten koskaan enää ehkä sitä nää. Itken ja etsin katseellani kissaa. Kaikki näyttää kissalta ja havahdun jokaiseen oksan rapinaan. Syytän vain itseäni. Mä olin itsekäs. Se pieni oli kuitenkin mun ystävä. Sen vain liian myöhään tajusin, kun vain virheistä liikaa moitin. 

Mä en jaksa olla mä. Kaikki on liian pahaa. Haluan hakea ne lääkkeet, haluan lopettaa. Unohtaa kivun, koska sattuu liikaa. Haluan tekoni muuttaa ja sanani vaihtaa. Mä haluan olla oikea ihminen, enkä tämä hirviö. Mä en halua olla tämä enää. En jaksa esittää, hymyillä vaan ja nauraa. Haluaisin huutaa: "Mä haluan kuolla!" Miksi mä olen vielä täällä, kun voisin olla poissa? Tahdon mennä, unohtaa sen kaiken ilkeyden, mitä teen kaikille kokoajan. Mun elämä ei ole mitään. Mä jatkan turhaan, mä hymyilen turhaan. Ei se silti tunnu muulta kuin pahalta. Mä tahdon vaan olla hetken vapaa, tuulenhenkäyksenä lentää taivaalla. Olla jotakin, tuntea. Elää niin, että siinä on jotain järkeä. Olisinpa edes hetken vapaa, hetken ihan vapaa.

Ääriviivat vapusta.

"Mä olen yksin vaik tori täynnä on ihmisii..."

Silti mä haluan olla täällä. Mua haastateltiin lehteen, otettiin kuvakin. Pelkään, että näytän siinä hirveältä. Koska mähän oon... Ei ole kivaa olla minä. Ei ole kivaa olla olemassa, kun ei tunne edes olevansa. On turhauttavaa olla sumuinen ja tyhjä. Se kuka ei nää enää oikein. Täällä on liikaa ihmisiä, ne tuijottaa mua. Mä en ole täällä oikeasti. Aurinko paistaa ja se tekee minusta surullisen. Kauniita foliopalloja lentelee taivaalla. Korkeammalle ja korkeammalle ja lopulta ne katoavat näkyvistä. Minäkin tahtoisin päästä sinne korkealle, olla vapaa. Vapaa näistä ongelmista, tästä itsestäni. Nyt arvostan sitä mikä ennen olin, sitä luonnetta, kun en enää ole se. Nyt tajuan, että se olikin ihan hyvä, tarpeeksi hyvä. Kunpa saisin sen takaisin.

"Juttelen vaikken tunne sanoja

Mun äidinkieli kuin hepreaa

Herään illalla, nukahdan aamulla

Elän valveunessa..."

Ei mikään ole totta. Ihmiset torilla näkee mut, mutta mä en näe niitä. Mä näen tönäisyn, joka osuu muhun väkijoukossa, mutta en tunne sitä oikein. Kuulen bändin soittavan lavalla musiikkia, mutta sanat katoavat vaan tuuleen. Maistan jäätelön, mutta se ei enää ole niin hyvää. Kesän ensimmäinen jäätelö niin kuin aina vappuna, mutta nyt se ei olekkaan mitään. Näen tuttuja, vietän hetken aikaa ystävän kanssa. Mutta se ei tunnu enää samalta, ei miltään oikein. Mä vaan nauran taas, yritän kai rauhoittaa itseäni. Ettei sattuisi niin, ettei ajatukset ahdistaisi. Mikään ei vaan tunnu enää samalta kuin ennen. Ei se tunnu miltään. Kipu vaan tuntuu. Mä haluan tuntea. 

"Jos mä oon oikee

Miks torilla mun läpi kävellään

Jos oon oikee

Miksen muista omaa nimeänikään

Kai mä hengitän..."