En ole se joka on onnellinen.

Tyhjä sisältä, liian vähän ajatuksia. Kuihtuvat haaveet ja katseessa kipua. En ole se joka on onnellinen. Paljon yksin, ystävät tuuleen kadonneet. Mieli, joka kuihduttaa ja kyyneleet joita ei voi lopettaa. En ole se joka on onnellinen. Taakkana perheelle, sekavuus minussa. Liikaa askeleita, jotka ei johda mihinkään, toivottomuus sanoissani. En ole se joka on onnellinen. Sisällötön elämä, katse ei näe enää tulevaa. Ahdistunut mieli ja muistot jotka vaan satuttaa. En ole se joka on onnellinen. Kuolema varjostaa, reunalla horjun. Itseä en tunne enää, hymyilen vaikka siihen ei ole syytä. En ole se joka on onnellinen.

Yritän hengittää, että ahdistus kaikkoaisi. Hengitän parvekkeella kylmää yöilmaa ja tärisen, itken ja kaipaan. Yritän nukahtaa, että voisin herätä huomenna taas siihen tuskaan, turhuuteen. Uusi naapuri meluaa kokoajan ja nauraa, hän kuulostaa juopuneelta. Minua ahdistaa lisää... Siitä tulee mieleen oma isoisä. Minun on kylmä, tälläistäkö se silloin oli? Minä en jaksaisi elää. Ne luulee, että mulla menee hyvin. Lääkärit ja terapeutti, vanhemmat ja sukulaiset, osa ystävistäkin. Ne ei näe mun hymyn läpi, en itsekkään välillä näe. Elän vaan tässä valheessa, esitämisessä taas. En halua mennä vanhemmille syömään lämmintäruokaa, vaan syön kotona salaattia. Valehtelin syöväni jotain lämmintä. Valehtelen, että on hyvä olla tai ihan hyvä. Mä olen jäänyt yksin. Parasystävä ei kysy mua minnekkään, vaikka puhui vappuna, että pitäisi nähdä. Perheen näkeminen on aina vaikeaa. Aina pitää esittää iloista, hymyillä ja nauraa. Aina pitää syödä ja touhuta, kertoa juttuja. Mä en jaksaisi.

Äitienpäivä... Minusta tuskin koskaan tulee äitiä, ainakaan biologista. En halua, enkä kykene. Pitää mennä onnittelemaan omaa äitiä, vaikka kyyneleet on herkässä. Pitää taas olla vahva, sitähän multa odotetaan. Kipu on liikaa, elämä on liikaa. Ja minä olen liian vähän.