Tunnen pohjan altani katoavan.

Mä olen loppu... Tieni päässä? Sattuu, mä tahdon kauas pois. Raivoan kaikille, joka asiasta melkein. Vanhemmat käskee rauhoittua, kun raivoan vaan. Automatkalla kotiin mietin, etten halua enää nähdä niitä. Haluan lähteä junalla kauas, enkä enää palata. Haluan kuolla jossain paikassa mitä en ennestään tunne. Askeleet ovat sumua, mutta kivun peittämät. Minä en jaksa niitä enää. Lääkäri ei ymmärrä mun oloa, kirjaa vaan muistiin diaknooseja varten. Yrittää kysyä mun elämäniloista, mutta mä sanon ettei niitä enää ole. Kaikki katsoo mua kaduilla, mä katson tienpintaa. Kiroilen ääneen tätä maailmaa ja puristan käteni nyrkkiin. Mä olen sumussa. Mä tunnen kuinka niiden katseet haukkuu mua, arvostelee mua. Perheen silmissä olen nyt niin outo etten enää voi mennä sinne. Ymmärtääkö kukaan mua?

Mä itken vaan, taas merta ympärilleni. Tahtoisin nähdä veripisaroita käsivarsilla, mutta en voi vajota siihen. Tahtoisin hakata seinät, huutaa. Tahtoisin olla syömättä. Tahtoisin satuttaa toista ihmistä. Tahtoisin kuolla. Mä itken, mä vaan itken kuinka surkea ihminen olen. Ja kuinka paha ja epäreilu tämä maailma on. Huomenna siirryn kalorirajaan 250. Mä haluan tuntea edes jotain, edes nälkää ja kylmää. Ja siitä matkaan alemmas taas pian. Mä olen ansainnut sen kivun. En tahdo enää nähdä ketään läheisiä. Tahdon vaan kävellä ympäri kaupunkia, pysähtyä tuntemaan tyhjyyttä. Kuluttaa itseäni ja kaloreita. Mä olen lopussa.

"Näen silmissäin vuotavan kyyneleen
Putoavan mun tyhjään huoneeseen
Ei mikään ei palaa
Ei mikään ei palaa ennalleen"