Haamu.

Päivät valuvat ohitseni. Vesi katoaa lasistani. Silmät vain sulkeutuvat uneen, vaikka en tunne nukkuvani. On vaikea edes havahtua, että kello on jo kaksi yöllä. Pitäisikö silloin jo nukkua? Jokin yrittää mua heti takaisin pohjaan. En tunne mitään. Ehkä pientä ihastusta. Mutta sekin pelottaa. En halua nähdä mun kuvaa peilissä. En halua olla se. Kuljen tyhjyydessä, sumuisilla rajoilla. Sumu täyttää kaiken, pääni tyhmillä ajatuksilla. Ja ne ajatukset katoavat yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Pitäisikö itkeä? Mä osaan vaan nauraa. Vaikka mulla ei edes olisi hauskaa. Mä haluaisin vaan huutaa, että joku veisi tämän sumun pois. Tämän elämän, jota en tunne eläväni.

Olen kuin eläväkuollut. Elävä haamu omassa elämässäni. Haamut ei tunne mitään, ne näkee vaan tyhjää ja sumua. Ehkä mä olenkin haamu, ehkä mä olenkin melkein kuollut. Vaellan sillä rajalla ja joku yrittää kataa minut. Kataa kuolemaan. Jatkamaan siitä mihin viimeksi jäin. Luovuttamaan sille sairaalasängylle. Hengittämään viimeisen kerran.

Mä oon läpinäkyvä

Ääriviiva häilyvä

Kuljen vaikka en tunne sitä

Voiko elämäksi kutsua tätä

Kun mä haamuna vaellan

Ja ajatuksia kadotan

Herään, enkä muista eilistä

Silmät tuijottaa vierasta paikkaa pedistä

Haamu jatkaa kulkuaan

Ja iltaan tultuaan

Se odottaa seuraavaa päivää

Peloissaan, eikä halua siihen herätä enää

Sillä se tietää

Ettei haamulla ole elämää

Poistin kuvat itsestäni, koska en kestä niitä kuvia ollenkaan... Mä olen hirveä.