Tunnoton on tullut minusta.

"Olen unohtanut mistä tähän kuljin

Verhoudun unohduksen kaapuun"

Yö vie muistot eilisestä, kauniista tai kipeästä päivästä. Herään tokkurassa, enkä meinaa muistaa kuka olen ja missä olen. Kaikki unohtuu, se ei ole elämää. Ei 21-vuotias voi olla dementoitunut, ei kuulemma voi. Miksi sitten unohdan, miksi en tunne elämää? En tunne tätä kaupunkia, se on vaan sumua. En tunne todellisuutta, vaan kaikki on valhetta. Mikään ei ole totta. En tunne, en pysty enää tuntea. Lääkärit hoki, että se menee ohi. Yli kuukausi jo tätä, mä en jaksa enempää. Soitan huomenna lääkäriajan, ne saa luvan selittää. Tahdon vastauksen, mä vaadin sen! Mä en tahdo elää näin. Kävelin eilen kotiin, enkä tajunnut koko matkasta mitään. Kaikki oli outoa, mikä oli ympärillä. Enkä pystynyt nähdä siitä mitään. Ei ole järkeä elää, jos tämä jatkuu näin. Jos en enää koskaan pysty tuntea, että elän. Ainut mahdollisuus "parantua", jos tämä olisi dissosaatiota. Nyt elämäni on heräämistä ja nukkumaan menemistä, jonka keskellä ei ole mitään. Mitään mitä pystyisin tuntea oikeaksi...

Se katoaa iltaisin tuuleen

Häviää illan harmauteen

Mieleni tyhjenee, uni vie kokemukset johonkin

Kunpa voisin nähdä elämän taas omin silmin

Nyt on tyhjyys silmissä

Todellisuus kadotettuna pilvissä

En enää mitään nää

Vaikka joku vierelle jää

En tunne kosketusta

Tunnoton on tullut minusta

En enää tiedä

Odottaako tulevaisuus vielä

Vai lähtikö se viime junalla

Ja minä seison asemalla

Tuijotan kaukaisuuteen

Itken kyyneleen

Enkä tiedä vieläkään missä meen