Täältä pois mut kantakaa.

Pian en muista edes omaa nimeäni. Olen niin sumussa, etten tiedä kuka olen. Kaupassa en osaa ostaa ruokaa. Kaikki niissä hyllyillä näyttää niin oudoilta. Unohdin taas tämän päivän, kaiken. En pysty muistaa, pieniä paloja sieltä tältä. Nekin katoaa uneen, kun menen nukkumaan. Tässä ei ole järkeä? Mikä mua vaivaa, paljonko mulla on elinaikaa? Mä tahdon tietää. Oma lääkäri on lomalla, aikoja ehkä kesäkuun puolessavälissä tai vielä myöhemmin. Mutta mun pää sekoo vaan kokoajan enemmän. Muistan vaan huonommin joka päivä. Kunpa kuolisin. Kunpa auto ajaisi yli, rekka. Kunpa joku vaan tulisi ja päästäisi mut tuskista. Mä en jaksa tätä kauaa. Elämätöntä elämää. Epätodellista maailmaa. Unohdettuja lauseita ja tapahtumia. Ihmisten kasvoja, jotka ei enää näytä tutuilta. Minua itseäni...

Näen sen saman vanhan miehen taas. Se istuu metsässä ja katsoo lasittunein silmin eteenpäin. Mitä se ajattelee? Näen sen usein. Silloin lahden rannassa, samassa metsässä puukon kanssa vuolemassa. Nyt hän vain katsoi. Minä kävelin polkua pitkin aika läheltä. Katsoin vain. Mietin oliko hän surullinen vai vaan ajatuksissaan. Nyt kun ajattelen olisin halunnut mennä viereen istumaan ja vain tuijottaa sitä pientä metsää ja siellä kulkevaa lenkkipolkua. Jos se olisi vienyt minut hetkeksi pois. 

Minä en ole mitään, en ole mitään. Perhe ei tahdo olla yhteyksissä muhun viime kerran takia, kun raivosin niin kovasti niille ja lähdin ovet paukkuen. Mä en haluaisi herätä huomenna enää. Kaksi poikaa kysyi multa torilla onko mulla kipuja, jotka he voisivat parantaa. Sanoin ettei ole... Ehkä olisi pitänyt sanoa totuus. Hän puhui paniikkihäiriöstä josta oli parantunut. En mä tiedä uskonko näihin. Mutta en uskaltanut sanoa ja vielä, kun oli ystävä vierellä niin häpesin mun ongelmia liikaa... Mä en tiedä mitä tehdä, mä en osaa tehdä. Mä en enää muista itseäni. Ja ehkä kohta en enää ketään... "Paljonko on elinaikaa?" Mikä mua vaivaa?