Ne näkee kyyneleeni muttei tule halaamaan.

Pyyhin tekstin, en osaakkaan sanoa. Miltä minusta tuntuu? Ihan kuin päästä jotain puuttuisi. Muisti ei toimi, ei yhtään. Unohdan mitä piti kirjoittaa. Minusta tuntuu pahalta. En jaksa tätä, haluan lääkäriajan mutta en saa (ehkä kesäkuun loppupuolella tai heinäkuussa). Mua pelottaa, en tahtoisi nukkua ja unohtaa aina uudestaan. Mihin on kuluttanut rahaa, en muista. Mitä olen puhunut, en muista. En tiedä miksi nauroin. En tiedä miksi itkin. Tiedän mitä on tyhjyys, kun kaikki on kadonnut. Tiedän millaista on herätä jokaiseen aamuun. Paikassa jota ei tunne, ihmisenä jota en tunne. Tiedän millaista on haluta kuolemaa. Mä tiedän sen pahan, mutta en sitä hyvää. Nää silmät ei näe synkän taa. 

Joskus mä piirsin sateenkaaren, kun taivaalla näin sellaisen. Etsin sen päästä kultaa, mutta en koskaan löytänyt perille. Joskus mä näin tähdenlennon ja aina toivoin. Odotin toteutumista niin kauan, että unohdin jo toiveen. Mä yritin lentää hyppäämällä kiveltä ja heiluttamalla käsiä. Mä yritin lentää "taikamatolla" toiseen maailmaan. Mä en oppinut lentämään, vaan huomasin miten hyppään kiveltä. Ymmärsin ettei taikamattoja olekkaan. Mä luulin syöväni karkkeja niin paljon, että olin sokerihumalassa. Vaikka oikeasti olin vain iloinen. Mä uskoin, että mun tuska häviää. Että mä olisin onnellinen, kun olen 20-vuotias. Joka kerta mä tiesin varmasti, että selvisin. Voitin vaikeudet. Mutta olin aina väärässä. Jokin uusi sairaus tarttui minuun heti, kun sai tilaisuuden. Mä olin heikko, liian helppo saalis. Minut laitettiin kärsimään, koska kestän sen. Vaikka se on epäreilua kärsiä yli puolet elämästään ja vieläkin. Sen lapsen silmät uskoi silloin parempaan. Se tyttö uskoi selviävänsä ja olevansa vielä joskus onnellinen. Mutta se tyttö pettyi.