Pelkään eniten mun kuvaa peilissä.

Annoin vallan, annoin sen tapahtua. Pitkät kävelyt, vähäiset kalorit, lämpimänruuan välttely, tuoteselostusten tarkkailu, anorektisen laihuuden ihannointi. Mä annoin sen kaiken tulla. Nyt annan itseni uskoa, että olen läski vaikka mahdun xs vaatteisiin hyvin. Mutta ei... Läski! En mä ansaitse lämmintäruokaa enää. Eilen 353 kaloria (syötyjä). Tänään on ollut tähän mennessä 180... Peilikuva kummittelee. Se näyttää eri peileissä erilaiselta. Rumalta... Äiti sai tietää, etten eilen syönyt lämmintäruokaa ja uhkaili heti. Tänään valehtelin syöneeni ja kieltäydyin keitosta. Tähän tää taas meni, laihdutukseen. Ja olen tyytyväinen, kun muhun sattuu ja kidun taas. En tiedä mihin huomenna kävelisin ja se ahdistaa, koska on pakko liikkua. Pakko laihtua... Mä en halua ruokaa, mä en tarvi sitä, enkä edes ansaitse. 

Polille tuli tänään yhtäaikaa yksi tuttu. Hän sanoi, että on kiire. Mä näin miten laiha hän oli ja kateus iski, mutta myös suru. Terapiassa en puhu mitään tästä. Terapeutti kysyy puhuttiinko nyt oikeista aiheista. Ja mä vastaan myöntävästi. Vaikka ehkä se ei ollut niin. Ehkä olisi pitänyt puhua. Mutta en mä pysty, en pysty... Katson peiliä kaukaa täristen. Kohta mun on taas pakko katsoa totuus...
"Minä olen läski taas."

307 ja tunnen hetken onnistuneeni, mutta pian olen taas kasa epäonnistumisia...