Kylmä tuuli vie minun kipuni pois.

Vanha mies seisoo meren, lahden rannassa. Hän seisoo pientareen reunalla ja tuijottaa kaukaisuuteen. Kengät koskettavat melkei jo vettä. Näen miten hän huokaiseekin. Hän vain tuijottaa, eikä irrota katsettaan vedestä. Minä kävelen ohi, mutta päätän pysähtyä kauemmaksi. Lasken muovipussin maahan ja katson sitä miestä. Hän kävelee hetken matkaa pientaretta ylös, mutta palaa nopeasti takaisin rantaan ja katsoo taas kutsuvaa vettä. Hän nousee taas kauemmakso vedestä, mutta palaa taas. Sydämäni hakkaa, tekeekö hän sen mitä pelkään? Lopulta hän nousee hiekkatielle, mutta katsoo vielä kerran merta. Lopulta askeleet vievät miehen kohti jotakin mistä minä en voi tietää mitään.

Minulla menee samalla tavalla kuin sillä miehellä. Mä seison myös pientareen reunalla katsomassa kauas pois. Moni haluaa pois, liian moni. Minusta tuntuu pahalta. Annoin pois sen, joka lohdutti mua, kun mulla oli paha olla. Tuli syliin ja kehräsi. Annoin sen kadota, niin etten koskaan enää ehkä sitä nää. Itken ja etsin katseellani kissaa. Kaikki näyttää kissalta ja havahdun jokaiseen oksan rapinaan. Syytän vain itseäni. Mä olin itsekäs. Se pieni oli kuitenkin mun ystävä. Sen vain liian myöhään tajusin, kun vain virheistä liikaa moitin. 

Mä en jaksa olla mä. Kaikki on liian pahaa. Haluan hakea ne lääkkeet, haluan lopettaa. Unohtaa kivun, koska sattuu liikaa. Haluan tekoni muuttaa ja sanani vaihtaa. Mä haluan olla oikea ihminen, enkä tämä hirviö. Mä en halua olla tämä enää. En jaksa esittää, hymyillä vaan ja nauraa. Haluaisin huutaa: "Mä haluan kuolla!" Miksi mä olen vielä täällä, kun voisin olla poissa? Tahdon mennä, unohtaa sen kaiken ilkeyden, mitä teen kaikille kokoajan. Mun elämä ei ole mitään. Mä jatkan turhaan, mä hymyilen turhaan. Ei se silti tunnu muulta kuin pahalta. Mä tahdon vaan olla hetken vapaa, tuulenhenkäyksenä lentää taivaalla. Olla jotakin, tuntea. Elää niin, että siinä on jotain järkeä. Olisinpa edes hetken vapaa, hetken ihan vapaa.