"Samaa kuuta katsotaan."

-20 astetta, minä kävelen ulkona ja puhun puhelimeen. Pakkaslumi narisee kenkienipohjassa ja hengitys höyryää, minun on kylmä. Mutta en välitä kylmästä, kun saan jutella sinulle. Puhelut venyy joskus kahden tunninkin mittaisiksi. Puhutaan vaan kaikkea mitä mieleen tulee. Ilta alkaa kääntyä yöksi. Minä istun portaalla ja mua pyydetään jo sisälle. Sanovat, että menevät jo nukkumaan. En osaa lopettaa puhelua, se on aina yhtä vaikeaa. Etkä sinäkään osaa. Olen nuori ja helposti ihastuva. Niihin sinisiin silmiin ja ruskeisiin hiuksiin, katseeseen jota en osas edes kuvailla. 

Ja niin me tavattiin siinä talvisessa kaupungissa. Sä kerroit siitä paikasta ja käytiin kahvilla, jonka sä tarjosit. Availit mulle ovia, oikea herrasmies. Käveltiin ulkona lumisilla kaduilla ja juteltiin. Olisin tahtonut tarttua sun kädestä kiinni liikennevaloissa, mutta en uskaltanut. Sä saatoit minut junalle takaisin ja halasit mua lujasti. Kukaan ei ole sen jälkeen halannut mua niin välittävästi. Sä katsoit, kun nousin junaan ja mä katsoin vielä kerran taakseni. Istuin paikalleni ja laitoin viestin juuri, kun juna oli lähtenyt. "Ikävä jo nyt." ja vastaus tuli heti, että säkin koit samoin. 

Se järjetön ikävä jäi mun sisälle asumaan. Se ei ole lähtenyt, vaikka vuosia on kulunut liikaakin. Silti mä kaipaan häntä. Enkä osaa unohtaa. Sinä et tahdo, että kuulun sun elämään enää. Sulla on hyvä elämä nyt, niin sanot. Oma perhe... Miksi minä jäin tähän, tähän tunteeseen. Miksi minä koen yhä, että sinä olet se oikea. Vaikka se ei ole niin. Miksi minä rakastan, vaikka tahdon unohtaa. Miksi sinä vain unohdit? Mä tahtoisin sulle sanoa: "Minä rakastan edelleen sinua."
Mutta en pysty sanoa, etkä sinä tahdo enää yhtään sanaa. Kunpa vain unohtaisin niin kuin sinä unohdit. Ne kauniit sanat kirjeissä, miten muka voisin? Mä en tahdo rakastaa sua enää. Kun et säkään rakasta mua. Et rakasta enää...

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on

Leiki hetki hänen hiuksillaan

Kerro rakkauteni

Kerro kuinka ikävöin

Kerro häntä ootan yhä vaan"