Aamuhämärä.

Odotan aamuhämärän väistymistä. Odotan, että se veis mut hetkeksi pois. Tahtoisin vaan kadota aamun valjetessa ja herätä illan tummuessa. Haluaisin vaan elää pimeässä, sillä siellä mun on helpompi hengittää. En toivota kellekään hyvää uutta vuotta, vaan sanon: "parempaa uutta vuotta" sillä enhän mä voi koskaan tietää onko se hyvä, mutta voin toivoa sen olevan edes vähän parempi. 

Minä rakastan aamuhämärää ja auringonnousua, joka vie minut pois. Se kovettaa ympärilleni kuoren, niin etten tuntisi mitään. Aamun hämärässä mä olen hetken elossa. Kun kadut ovat hiljaisia, niin mä olen turvassa. Minun on helpompaa, kun ketään ei näe minua. Aamuhämärä on kotini, se koti johon tahtoisin iäksi jäädä. Yön ja päivän rajoilla mä olen hetken elossa. Mun ei tarvitse pelätä...

Aamu valkenee liian nopeasti. Hämärä kestää liian vähän aikaa. Erotan jo ikkunasta näkyvät männyt ja vastapäiset kauempana olevat talot. On jo liian valoisaa ja tiedän, että hämärä on pian kokonaan väistynyt ja mieleni on jälleen kuollut. Minä rakastan hämärää ja pimeyttä. Minä pelkään valoa ja aurinkoa. Minun olisi niin paljon helpompaa nukkua päivät ja elää yöt. Sillä päivät ovat aina satuttaneet minua ja auringonvalo on vienyt minut syvemmälle masennuksen kouriin. Minä en ole valonlapsi vaan minä olen pimeydenprinsessa. Tänne minä kuulun, pimeyteen. Ja sinne minä myös jään ja rakennan siitä hämärästä kotini. 

Pelkään päivää, joka saapuu ja vie minut pian ensi vuoteen. En tahdo enää yhtään kipeää ensivuotta. En tahdo enää ajatella kuolemaa. Mä tahdon joka vuosi paremman vuoden. Mä lupaan sen joka vuosi itselleni ja myös tänä vuonna teen niin. Mä en voi kuin toivoa ja yrittää hymyillä kyyneleet poskillani. Mä en voi muuta kuin yrittää uskoa parempaan vuoteen...

Kello on yhdeksän ja aamu on valjennut. Mua sattuu ja mua pelottaa, sillä tiedän kellon vievän mua kokoajan lähemmäksi uutta vuotta. Samalla haikailen aamuhämärää, joka juuri katosi. Taivas on pilvessä... Minä voisin istua pilvenreunalla ja itkeä kyyneleeni sateena maahan. Mua pelottaa ihan liikaa, enkä tiedä kuinka hukuttaisin pelon pois mielestäni. En tiedä kuinka saisin itseni uskomaan tai edes toivomaan, että ensi vuosi olisi parempi. Mua pelottaa, mä en tahdo uutta vuotta. 
Uutta pahaa vuotta... 

Mä yritin uskoa ja luottaa, taas... Mä yritän... Yritän tehdä tästä uudesta vuodesta hyvän. Olla J:n vierellä sohvalla ja suudella häntä, kun kello lyö kaksitoista. Tahdon yrittää uskoa parempaan... 

Parempaa uutta vuotta ihan jokaiselle teistä! Yrittäkää uskoa parempaan...

Pelkään etten enää riitä.

Juon kahvia sinisestä muumikupista... Kello on pian neljä aamulla ja mä olen valvonut koko yön. En pystynyt mennä nukkumaan, sillä mua pelottaa lähteä huomenna reissuun... Pelkään mennä J:n luo, vaikka olen ollutkin siellä jo yhden kerran. Mutta nyt mua pelottaa, enemmän kun viimeksi. Mä pelkään... Syödä... Taas mä pelkään sitä. Minua masentaa ja pelkään, että olen sen vuoksi huonoa seuraa. Pelkään, että joudun näyttää vasemman käsivarteni, joka on täynnä punaisia juovia... Mä en osaa edes selittää mitä tapahtui... Mua vaan masentaa ja pelottaa.

Juna lähtee aamuseitsemältä ja mua pelottaa... Häpeän itseäni taas liikaa. Mutta kuitenkin joku osa minussa on iloinen päästessään pois täältä hetkeksi. Mä huomaan, että mulla on ikävä J:tä, mutta samalla mä pelkään ja häpeän. Voisin olla parempi, paljon parempi... Kauniimpi... Laihempi... Mä vihaan, kun peilistä mua tuijottaa se hirviö. Se jota vihaan eniten koko maailmassa. Se jota häpeän ja jonka kanssa en haluaisi edes elää... Silti sä et nää hirviötä, vaikka mä näen sen selkeästi. Sä näet, että mä oon hyvä näin. Ja mä pelkään, että kohta en ole enää se hyvä ja skippaan yhden aterian... Enkä tiedä mitä olen taas tekemässä itselleni. En ainakaan mitään kovin hyvää... Mutta mä en jaksa keinua rajalla, jossa voin koska tahansa ollakin se joka ei enää kelpaakaan...

Pelkään sitä liikaa... Pelkään, että mä en kelpaa enää. Mä en jaksa pelätä, siis otan kynän ja kirjoitan syömäni numerot paperille. Enkä tiedä onko tämäkään elämää, mutta mä en halua ottaa riskiä, että en enää riitä... Etten enää kelpaisi kellekään... 

Mä toivon, että mä selviän. Toivon, että saan hyvän reissun... Toivon, että voisin hymyillä ja olla iloinen. Pyydän, että saisin paremman ensi vuoden...

Liian vaikea olla.

Mä en halua mitään uutta vuotta... En halua uutta samalaista huonoa vuotta, en halua enää 13 huonoa vuotta. Mä en halua, että vuosi vaihtuu! 

Joulupyhät ja mua vaan masentaa. Mä haluaisin juoda, vaikka en ikinä yleisesti juo. Join aatonaattona ja jouluaattoiltana... Luultavasti juon myös tänään... Eilen mä olisin halunnut painaa terän ihoa vasten. Mä olen vaan itkenyt ja yrittänyt vanhempieni edessä nauraa. En löytänyt joulumieltä mistään. Se oli kuin tavallinen päivä paitsi, että olin masentunut. Ilta oli kauhea... Eilinen iltakin oli... Olisin vaan halunnut kuolla. 

Mä en tiedä mikä mua vaivaa... Ystävä sanoi etten ole yhtään oma itseni, enkä mä kyllä olekaan. Olen ollut liian vihainen taas... Nyt tuntuu taas ettei mikään auta. Mä en tiedä miksi mä oon masentunu, ei mun elämä ole niin huonoa. Miksi mä oon niin viallinen? Oksennan taas, niin kuin eilenkin... Mä en jaksaisi enää mitään. Voisin vaan nukkua, vaikka sekin tuntuu turhalta. 

Kaikki satuttaa mua ja mä raivoan kaikille. Mä en halua olla täällä enää. Mun on liian vaikea olla... Mun piti lähteä J:n luo uudeksi vuodeksi, mutta mä en tiedä pystynkö mä. Mua itkettää ja masentaa, olo on niin toivoton. Mä en tiedä mitä haluan elämältä. En halua mitään... Paitsi vastauksia, joita mä en saa. 

Anteeksi sekava teksi... Mä en oikeasti tiedä kuka mä oon.

Jouluhaaste!

1. Milloin alat innostumaan joulusta?
Jouluaattona, heti kun päivä alkaa pimentyä. 

2. Mikä on parasta joulussa?
PERINTEET! Perheellämme on aina samalainen joulu joka vuosi ja sen toteuttaminen on parasta.

3. Missä ja miten vietät joulusi?
Vietän joulun perheen kanssa. Menen lapsuuteni kotiin ja vietämme samalaisen joulun kuin aina ennenkin. 

4. Lempijoululeffasi?
Joulutarina on ainakin tosi upea ja koskettava elokuva, että varmaankin sen. 

5. Lempijoulubiisisi?
Lumivalkeaa, koska siitä tulee mieleen kaikki lapsuuden kauniit joulut...

6. Aito vai tekokuusi?
Ehdottomasti aito kuusi tai sitten ei ollenkaan kuusta!

7. Jos voisit antaa vain yhden lahjan tänä vuonna, kenelle sen antaisit?
Antaisin varmasti sen nuorimmalle pikkusiskolleni. :)

8. Oletko koskaan tehnyt piparitaloa?
Tänä vuonna tein ensimmäisen kerran itse muotoillun talon eli en siis käyttänyt valmista talomuottia. Oli haastavaa, mutta oli se kivaakin! 

9. Joululahjatoiveesi?
En toivonut mitään joululahjoja, saan siis yllärilahjoja. Vaikka en mä tarvisi välttämättä yhtään lahjaa...

10. Milloin avaat joululahjasi?
Meillä on ollut tapana avata lahjat illalla, kun olemme syöneet. 

11. Mikä on paras lahja, jonka olet saanut?
2009 vuonna sain kameran ja se on ollut ehkä se paras ja käytetyin lahja. :)

12. Mikä on oudoin lahja, jonka olet saanut?
Ei ole kyllä jäänyt mieleen outoja lahjoja. Aina oon kyllä saanut järkeviä lahjoja!

13. Lempi jouluruokasi ja herkkusi?
Perunalaatikko, riisipuuro, itse tehty joululimppu... Herkuista en nyt osaa valita...

14. Lempijoulujuomasi?
Kotikalja on kyllä hyvää! 

15. Lempi joulutuoksusi?
Joulukuusi!

16. Tykkäätkö enemmän antaa lahjoja vai saada?
Tykkään enemmän antaa lahjoja, vaikka oon tosi huono niitä keksimään. 

17. Mitä jouluperinnettä odotat eniten tänä vuonna?
Kaikkia perheemme perinteitä, en osaa valita yhtä...

18. Mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta "joulu"?
Perinne.

19. Värilliset vai valkoiset jouluvalot?
Tommoset vaaleat on hienot!

20. Kerro hauska joulumuistosi!
Se kun isäni esiintyi joulupukkina pari joulua sitten... Pikkusiskoni tokaisi: "Joulupukilla on samalaiset sukat kun isällä." Pikkusisko uskoi vielä silloin joulupukkiin, mutta jo vähän epäillen. Yritimme sanoa, että voihan sillä olla samalaiset sukat jonka jälkeen sisko keksi lisää yhtäläisyyksiä. Joulun jälkeen kerroimme, että joulupukki oli isä. 

Parempaa joulua kaikille! ❤ 

Yrittäkää unohtaa murheet edes yhdeksi päiväksi, mäkin yritän...

Juhlaa oikeaa sydän odottaa.

Joulu on ollut mulle aina parasta vuodessa... Rakastin joulun tunnelmaa, lämpöä, rauhaa, ystävällisiä ihmisiä... Joulussa oli taikaa, siinä oli jotain niin upeaa. Nyt nämä joulut ovat historiaa, olen kadottanut joulumielen. Minusta ei tunnu yhtään siltä, että joulu olisi huomenna. Ulkona ei näytä joululta, mieleni ei edes odota joulua. Minua harmittaa...

Viime joulun vietin yksin opiskelupaikkakunnalla. Perheni oli 300 kilometrin päässä minusta. Päätin jättäytyä yksin kissojeni takia. Tai oikeastaan se oli vaan tekosyy... Oikea syy oli se etten voinut mennä kotiin, koska en halunnut syödä. En pystynyt syödä ja joulukuussa laihduinkin silloin yli 6 kiloa... Joulu oli pahin kaikista. Mä vaan itkin ja aattona työnsin pään pönttöön, koska olin syönyt liikaa suklaata. Ei sillä, että 3 viimeisintä joulua mulla ei ole ollut joulumieltä ollenkaan. Kaipaan niin paljon sitä aitoa perhejoulua, mikä meillä oli joskus. Mä tahdon sen joulun takaisin. 

Huomenna menen viettämään joulua perheen luo... Mua pelottaa, sillä mun on vaikea olla perheen kanssa vieläkin. Ennen huomista yritän löytää joulumielen jostain. Yritän löytää sen joulun jota silloin rakastin. 

Rakastin joulua... Ja nyt mä pelkään sitä... 

Hyvää joulua juuri sinulle, 

niin hyvää kuin se voi olla. ❤

"Lumivalkeaa, kaipaa musta maa

Juhlaa oikeaa sydän odottaa

Lumivalkeaa, toivoa kai saa

Juhlaa oikeaa sydän odottaa"

Masentuneet kasvot.

Kävelen kaatosateessa, jäisten pisaroiden seassa. Mä mietin elämää, mietin miksen saa olla onnellinen. Kävelen kauemmaksi pimeyteen, sen saman aallonmurtajan päähän. Kyyneleeni lentävät tuulen mukana, minä itken taas ilman syytä. Tuijotan pimeää merta edessäni. Meri on osittain jäässä niin kuin on mielenikin. Minulle olisi yhdentekevää jos nyt kävelisin aaltoihin. Minua ei haittaisi vaikka putoaisin jään läpi syvälle pohjaan. Minua ei harmittaisi vaikka en näkisikään enää pintaa. Siltä minusta tuntuu... Toivottomalta, taas. Masentuneelta, jälleen. Masennus seuraa mun kannoilla kuin varjo, se ei päästä minusta irti. Se tulee heti, kun saa tilaisuuden. Heti, kun mä olen yksin. Masennus ei anna mun olla onnellinen, se ei anna mun elää. Se tahtoo viedä minut pois, kokonaan täältä pois. 

Mä itken, vaikka en tunne edes pahaa oloa. Mä en tunne mitään, mä en tunne ketään. Mä en pysty jäädä tänne, mun täytyy juosta pois. Mun täytyy kadota, koska mä en osaa elää. Koska mä en saa elää. Mä vihaan epävakaata, mä vihaan masennusta, mä vihaan sitä kun en saa olla onnellinen. Eilen mä ajattelin kuolemaa niin paljon, että oli pakko paeta sateeseen. Oli pakko unohtaa ajatukset itsensä pois viemisestä...

Mä katson ulos ikkunasta ja näen kalpean auringon. Mä en tunne mitään, vaikka silmäni alkavat täyttyä kyynelistä. Ei ole enää elämää... Ei enää minua... Mä en tiedä missä oon. Mä en ole enää tässä maailmassa, mä olen lähtenyt pois. Katson jostain rajoilta tätä maailmaa ja yritän päästä takaisin. Mutta en pääse, en pääse enää takaisin. Mä toivon niin paljon, että joku kertoisi missä mä olen. Että joku sanoisi miksi mä tunnen näin... 

Mä en toivo joululahjoja, mä en tarvi mitään tavaroita... Mä toivon pelkästään onnellista elämää ja entistä itseäni. Ja uutena vuotena mä toivon parempaa vuotta, taas... Vaikka en enää oikein jaksa edes uskoa siihen...

"En katso peileihin
Tahdon sut unohtaa
Sut taakse jättäisin
Kaupunki on täynnä muistoja
Mun pakko päästä pois
En tahdo niitä nyt kohdata
Mun pakko päästä pois
Ja mä tiedän, tää on typerää
Mun pakko päästä pois
Mä en jää"

Risteyksessä viimeisessä.

Mä en jaksa tätä sumua mun pään sisällä. Mä en jaksa sitä, kun mä en tunne mitään. Mä en jaksa elää elämää, josta unohdan vaan aina kaiken. Mä en jaksa kokea mitään, sillä mä unohdan huomenna miltä se tuntui. Pieniä välähdyksiä, sumuisia kuvia jotka eivät tunnu miltään. Ne ovat minun muistojani, muistoja joita en muista, tapahtumia joita en enää tunne. Mä unohdan huomenna koko päivän, unohdan kaikki kauniit kokemukset. Uni vie minulta kaiken pois, tuntemukset, muistot ja ihmiset. Mä en tiedä mitä tunnen. Välillä mä olen ihastunut suhun ja välillä mä en tunne mitään. Mä en muista susta melkeen mitään, unohdan kaiken seuraavana päivänä. Olenko mä tyhmä vai mikä mun on? Mä en jaksa elää yhtä päivää, joka päivä sitä samaa yhtä päivää. Mä haluan tuntea taas, mä en jaksa kulkea sumussa. Mä en jaksa elää, jos mulla ei ole elämää. Jos mä en pysty enää tuntea, jos mä en pysty rakastaa... 

Yhden päivän elämä, se on ainut mitä enää on. Siltikin askeleeni ovat epätodelliset, enkä tunne mitään. Mä vaan leijun jossain enkä saa mistään kiinni. Mä vaan olen, mutta en ole oikeasti edes elossa. Mä olen kuollut jo keväällä, mä tiedän sen. Uni ei voi kestää näin kauaa, ei vaan voi. Mä haluaisin vaan niin paljon tietää mikä mun on... Mä haluaisin tietää olenko mä itse aiheuttanut tämän. Mä haluan tietää onko mun aivoissa vikaa... Mä haluan magneettikuvaan, mutta mä en pääse koska lääkäri väittää... Se väittää, että tää olo menee ohi. Mutta se ei mene... Kahdeksan kuukautta... Mä en enää usko herääväni...

Kyyneleitä... Mua kaduttaa. Mä haluaisin elää niin kuin silloin joskus. Mutta mä en enää voi. Koska mä olin tyhmä... Anteeksi, mun olisi parempi yksin sillä mä en tunne enää maailmaa. Mä en muista enää sua, mä en tunne ketään. En edes omaa siskoani joka kävi mun luona tänään. Mä en tiedä missä mä oon. Mä en ole missään. Mä vaan odotan, että pääsen pois. Olen matkustaja joka odottaa pääsevänsä lopulta kokonaan perille. 

Elämäntaju.

Mä oon ahdistunut, mä vihaan itseäni... Mä olen kammotus, jonka pitäisi jäädä vaan yksin varjoihin. Mä olen ruma, minun ei pitäisi syödä enää koskaan mitään... Mä en kelpaa itselleni ja pelkään, etten kelpaa muillekaan. Pelkään ilkeitä katseita kadulla, pelkään niitä julmia sanoja. Pelkään, että ne tulee taas mua haukkumaan. Minun pitäisi jäädä yksin varjoihin, että olisin turvassa kauheilta sanoilta. Vaikka maailma ei olisi minulle julma, niin ihmiset tulevat aina olemaan julmia. Haluaisin olla onnellinen, mutta mä en pysty sillä mä en kelpaa. "Hirveän näköinen." En mä muuta olekkaan... En mä kelpaa itsenäni yhtään mihinkään.

En tiedä mitä haluan ensi vuodelta... Haluanko mä taas vaan kuolla? En mä halua haluta sitä... Mutta osaanko mä enää haluta muuta kuin kuolla? Mua pelottaa etten osaa... En tiedä uskallanko taas muuttaa johonkin muualle opiskelemaan sillä mä pelkään, että taas käy niin kuin on käynyt jo kolme kertaa. Pelkään, että vajoan ihan pohjaan ja koulu jää taas kesken. Pelkään, etten taaskaan jaksa opiskella... Pelkään, etten koskaan opi elämään... 

Mua ahdistaa tämä kaupunki, mua ahdistaa tämä asunto. Mua ahdistaa aina, kun mä olen täällä. Mä muistan yliannostuksen, mä muistan oksentamiset, mä muistan eteisen nurkassa viilletyt viillot ja mä muistan seinään hakatut nyrkin iskut. Muistan ne kaikki tuhannet kyyneleet, jotka itkin kippurassa maaten. Muistan raivonpuuskat, kun heitin tavaroita seiniin. Muistan julmia sanoja joita öisin itsekseni huusin. Mä muistan tässä asunnossa vaan kivun, mä en muista muuta kuin tuskan. Seinät kaatuvat päälle ja mä tahdon vaan itkeä aina, kun olen täällä. Kodin piti olla paras paikka, se missä on helpointa olla. Mutta mulle koti on pahin paikka kaikista maailman paikoista. Täällä minuun sattuu eniten, täällä tuska ei irrota minusta otettaan. Täällä minä en ole turvassa, en ole koskaan turvassa...

Minä istun J:n vieressä sohvalla, mutta tuntuu kuin en olisi oikeasti siinä. Olen vajonnut sumuun, lämpö sisältäni on melkein kadonnut. Silitän hänen poskeaan ja hymyilen puolittain. Minuun sattuu ja mä pelkään, en vaan uskalla sanoa sitä ääneen. 

Olen siinä samassa sumussa edelleen. Mä elän edelleen sitä samaa yhden päivän elämää. Mä unohdan lähes kaiken aina seuraavana päivänä. Muistan vain ääriviivat eilisestä. Melkein kaikki katoaa. Joudun tutustua suhun joka päivä kuin uudestaan. Vaikka sä et tiedäkkään, vaikka kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä miltä tämä tuntuu, eikä kukaan osaa selittää. Mä olen kai puoliksi kuollut, muuta vaihtoehtoa en nää. Kun lääkärikin piti ihmeenä sitä, että viime kerrasta selvisin... Sen olisi pitänyt viedä minut pois, mutta se tuhosikin osan minusta. Se jätti vaan kipeän kuoren ja suuren määrän sumua. Se vei mun elämäntajun, se vei minun elämäni. Enkä mä saa sitä enää takaisin. Mä en voi sanoa sulle tätä, en pysty kertoa. Sillä tiedän, että se sattuisi suhun liikaa. En halua sanoa sitä etten välttämättä enää koskaan herää...

Sairaat silmät eivät päivänvaloa nää.

Heti kun mä olen yksin, niin mä oksennan. 
Heti kun mä olen yksin, niin mä olen sairas taas... 

Mä itken, mä en tahdo olla näin sekava... Mä tahdon olla normaali, oikeasti normaali niin, kuin kaikki muut. Miksi mä olen tällainen sekopää, miksi mä en osaa olla muuta? Mä en jaksa enää olla sairas, mä en halua olla! Mä valehtelin sulle, kun sanoin ettei mulla ole enää vaikeuksia. Mä sanoin sulle voivani hyvin... Miksi mä kuitenkin löysin itseni taas vessasta oksentamasta? Miksi mä valehtelin sulle? Koska mua pelottaa, mua pelottaa, että sä lähdet... Mä tiedän, että lähdet jos kerron etten ole vielä kunnossa... Mä en pysty kertoa, mä en voi sanoa. En voi sanoa sulle, että mä valehtelin...

Puristan valokuvakehystä rintaani vasten. Siinä kehyksessä on veljeni kuva, veljen jota ei enää ole... Mulla on taas niin ikävä, järjetön ikävä. Kyyneleet tulevat silmiini ja valuvat pitkin poskiani. En jaksa välittää vaan puristan kehystä lujempaa itseäni vasten. Mä vaan haluaisin sut takaisin tai ehkä haluaisin sittenkin sun luo taivaaseen. Minä en kestä tässä kodissa yksin, en kestä pahuutta joka aina löytää minut. Haluan sut takaisin, haluan halata sua ja olla sun suojeleva isosisko. Mä haluan suojella sua välillä. Miksi juuri sinä jouduit lähtemään, miksi minä jouduin jäämään tuskaiseen elämään? 

Mä pelkään, pelkään pahaa joka tulee. Mä tahdon juosta pois tai ehkä lentää korkeuksiin. Miksi mä en saa unohtaa tätä pahaa, miksen mä saa elää? Kyyneleet ovat jälleen täällä ja ahdistus seuraa mun askeleitani. Mä kävelen pimeällä tiellä, enkä tunne vieläkään mitään. Mun on pakko uskoa, etten enää koskaan tule tuntemaan todellisuutta. Pian olen kulkenut vuoden sumussa, eikä sitä kukaan käsitä. En mä elä enää. 

Mä pelkään, mä en pysty kertomaan... Mä pelkään, että kaikki on kohta niin kuin oli ennen... 

Mun piti nukahtaa ikuisuuteen.

Viimeistään sunnuntaina mun piti olla kuollut... 
Mun piti jäädä ikuisesti lepäämään asuntoni lattialle. 
Mun piti nukahtaa ikuiseen uneen. 
Minun piti lähteä pois tästä elämästä... 

Mä tuijotan kalenteria josta olen ympyröinyt nämä joulukuun päivät. Mä tuijotan numeroa kolmetoista... En tiedä mitä ajatella. Mietin kuolemaa ja mua pelottaa, jokin vetää mua sinne aina vaan. Mua ahdistaa tämä yksinäinen asunto, tämä kaupunki joka on täynnä pahoja muistoja. Mua ahdistaa minä itse, sillä olen myös täynnä pahoja muistoja. 

Olisi niin paljon helpompaa vaan luovuttaa ja hypätä, sillä tietän ettei hyvä kestä kuitenkaan kauaa. Eihän se ole koskaan kestänytkään... Hyvistä asioista olen aina joutunut maksamaan kovan hinnan. Pelkään, että hyvä loppuu. Että hyvä satuttaa mua taas. 

Haluaisin vaan juosta karkuun mökille. Olla yksin ja hengittää yön viileää ilmaa keuhkoihin. Haluaisin pulahtaa jääkylmään veteen ja unohtaa kaiken. Haluaisin istua nuotion loisteessa ja lähettää toiveeni kipinöinä ylös taivaalle. Tahtoisin vaan juosta... Juosta niin lujaa ettei se paha saa mua enää koskaan kiinni. Sillä se vaanii mua kokoajan ja mä pelkään piilossani. Odotan peloissani, että se hyökkää. Mä en uskalla juosta karkuun, mä menen vaan piiloon. Niin hyvään piiloon ettei se löydä mua... Niin ettei se ikinä löydä mua... Mä vapisen ja pelkään, että se kuitenkin löytää mut...

Mun piti mennä, piti... Silti mä olen täällä ja leikin, että osaan elää. Vaikka mä elän sadussa, jossa mikään ei ole totta. Se satu voi loppua milloin vaan, jos mä kerron sen totuuden. Mä en halua kertoa. Mä haluan elää, hymyillä ja leikkiä onnellista. Vaikka mun mieli on edelleen synkkä, mä voin hyvin. Enkä tahdo kertoa, että mä itkin ja olisin halunnut viiltää. En voi kertoa, että mä oksensin... Mä en voi sanoa, että mä olen vieläkin sekaisin. Että kuolema käy mun mielessä iltaisin... En voi sanoa... En voi kertoa, että mun piti mennä. 

Mun pitäisi vaan mennä...

Pimeästä valoon me yhdessä kuljetaan.

Minun on vaikea kirjottaa onnesta

Tai kauniista sanoista

Minun on vaikea hymyillä ja nauraa

Kun pelkään, että se ei kestä kauaa

Minun on vaikea sanoa sitä ääneen

Että synkkyyteni on vaihtunut onneen

Minä olen onnellinen, kun hän on tässä. Kun olen täällä. Hymyilen ja nauran, olen vaan. Elän kauniin hetken ja siirryn seuraavaan. En tahdo vajota enää synkkyyteen sillä siellä ei ole mitään kaunista. Siellä ei ole mitään mitä kaipaan, en tahdo sinne enää takaisin. Elämä älä anna minun vajota enää takaisin varjoihin. Anna minun elää valossa, anna minun olla onnellinen! 

Mä toivon, että hän on oikeassa sanoessaan etten vajoa enää. Mä haluan uskoa hänen sanoihinsa, jäädä hänen viereensä. Haluan vaan olla onnellinen, sopivasti onnellinen. Haluan juosta paljain jaloin kesällä, haluan hypätä lehtikasaan syksyllä. Haluan kerätä leskenlehtiä maljakkoon, haluan laskea pulkalla jyrkkää rinnettä. Haluan tehdä kaikkea mitä sanotaan elämäksi. Haluan elää, oikeasti mä haluan. Hoen sitä itselleni ja yritän uskoa siihen. Haluanko elää vai en? Haluan vaan nähdä päiviä, nähdä kauniin elämän. En tahdo nähdä elämää sellaisena kun se on vaan sellaisena kun se voisi olla. Tahdon vaan hengittää niin, että muhun ei satu. Tahdon vaan olla onnellinen jokaisesta päivästä tällä maapallolla. Mä tahdon... Ja ehkä vielä joskus mä pystyn...

Yksinäisyyden kaipuu.

Mä olen ollut iloinen ja saanut välähdyksiä onnellisuudesta, mutta nyt yksinäinen susi kaipaa minua luokseen ja minä kaipaan sitä... 

Yksinäinen susi, se joka kaipaa hetkeksi pois. Se tahtoo huutaa kallion reunalta, huutaa pois kaikki viimeiset tuskansa. Se tahtoo juosta vapaana metsissä, se tahtoo hengittää keuhkot täyteen kylmää alkutalven viimaa. Se tahtoo vaan tuijottaa tähtiä ja itkeä vähän. Se tahtoo ulvoa kuutamolle surullisen kaipauslaulun. Yksinäinen susi kaipaa yksinäisyyteen, se kaipaa sitä niin paljon, että on jo kiukkuinen. Sen on päästävä pois, oltava yksin. Sillä se on osa häntä, vaikka en tahtoisikaan.

Susi juoksee pojan vierellä, vaikka on jo ihan väsynyt. Susi ei uskalla sanoa mitään, ei kaipuuta yksinäisyydestään. Susi vaan juoksee ja yrittää hymyillä, vaikka tahtoisi mennä metsään huutamaan. Milloin susi saa olla yksin, milloin se saa lähteä? Minä haluan olla hetken yksinäisyydessä. Minä tahdon hetkeksi pois.

Mä juoksen kalliolle, mä tahdon huutaa. Huutaa, että haluan olla yksin. Haluan vaan kertoa, että kaipaan sitä juuri nyt. Eikä se johdu kenestäkään, vaan se on osa minua. Sillä minä olen yksinäinen susi, olen aina ollut hieman. Ja juuri nyt se susi minun sisälläni huutaa, se huutaa niin, että jo raivoaa. Se tahtoo olla jo yksin, tuijottaa merta ja kadota hetkeksi pois. Yksinäinen susi tahtoo olla jälleen yksin...

I will try to fix you...

Mua pelottaa... Mä toivon, että jokin korjaisi minut kokonaan. Muuttaisi minun synkän mieleni valoisaksi. Mä vaan toivon, koska en muuta voi. Usein en edes uskalla toivoakkaan sillä pelkään sen tuovan epäonnea. Haluaisin vaan niin paljon olla ehjä jälleen... Minä yritän korjata sinut ja minä toivon, että sä korjaisit myös minut. Me olemme erillään rikkinäisiä, mutta yhdessä olemme ehjiä. Me olemme vahvoja. Siis anna minun korjata sinut niin sinä voit korjata minut.

Olen rikkinäinen, kun katson ulos tästä junanvaunusta. Pelkään, että et olekkaan vastassa, kun avaan vaunun oven ja astun ulos pimeään yöhön. Pelkään, että olenkin yksin vieraassa kaupungissa. Pelkään sitä niin paljon...

Minä matkaan tämän pimeän yön halki ja odotan pääseväni sinun luo. Minä katson ulos pimeyteen vaikka en näe siellä mitään. Tahtoisin nähdä edes pienen valon, joka kertoisi mulle ettei mun tarvisi pelätä. Pelkään pimeyttä, synkkyyttä ja kiirettä vaihtaa junaa alle kymmenessä minuutissa.

Yritän sulkea pelon pois, mutta mä en pysty. Sisinpäni vapisee ja mieleni ahdistuu. Mä joudun pelätä vielä kaksi tuntia. Se on liikaa, mä kuolen tähän pelkoon. Mä haluaisin edes joskus luottaa siihen, että kaikki menee hyvin... 

Hirviön varjo.

Jos mä olenkin oikeasti vain hirviö, enkä mitään muuta. Ei mua voi koskea, mua ei voi pitää kädestä. Sillä mua ei oikeasti ole olemassa. Mä olen vaan hirviö, se joka on kokenut liikaa. Hirviö, joka täytyy kiertää kaukaa. Kun mä katson peiliin niin mä näen hirviön. Mä näen oudot kasvot, jotka ei ole mun. Mua ahdistaa se kuka katsoo mua peilistä. Mä haluan sulkea sen kuvan pois mun mielestä. Vaikka maailma näyttää paljon kauniimmalta niin mä tunnen yhä sen sumun, sen etten saa kuitenkaan mistään kiinni. Mä olen vaan hirviö, joka ei ansaitse mitään. Ei varsinkaan rakkautta...

Mä en edes osaa rakastaa, en tiedä mitä rakkaus on. Tiedän vaan mitä on kipu ja tuska, en tiedä mitään siitä hyvästä. Pelkään hirviötä, joka yrittää viedä mua kokoajan takaisin pohjaan. Nyt en osaa nukkua, kun mä ajattelen vaan, että oon niin hirveä. Tiedän, ettei kukaan voi rakastaa hirviötä. Mua pelottaa niin. Mä en halua olla enää hirviö, mutta mä en saa mennyttä katoamaan. Mä en sa tehtyä tekemättömäksi. Mä en voi poistaa mielestäni mitään. Voisinpa vaan murhata sen hirviön. Unohtaa kaiken ja vaan olla. Mutta mä en voi..

Et voi mua rakastaa

Sillä minä olen hirviö

En pysty kokemaani unohtaa

Kun tää on taas synkkä yö

Kristallisia kyyneleitä 

Mä itken peiton kulmaan

Mietin onko olemassa suojelusenkeleitä

Jotka pitäis meidät yhdessä ainiaan

Älä rakastu hirviöön siihen

Mun täytyy sua varoittaa

Vaikka sulle hymyilen

Mun täytyy jo lopettaa

Murhata hirviö sisälläni

Tai vaan unohtaa tunteeni

Kunnes tämä maailma kauas katoaa.

Herään valkeaan aamuun. Ensilumi on satanut ikkunani alle. Minä katson sitä lumen peittämää maata ja mietin hiljaa mielessäni, että pian on joulukuu... Se kuukausi jolloin minun piti lähteä pois... Mutta nyt mä olen lähes kokonaan unohtanut sen. Mä olen unohtanut kuoleman ja alkanut ajatella elämää. Vaikka mä pelkään, niin mä yritän vähän hymyillä. Pelkään romahdusta, pelkään, että paha olo tulee takaisin ja valtaa minut jälleen. Pelkään sitä ihan liikaa... Mutta samalla mä mietin Häntä, mutta en uskalla kuitenkaan toivoa liikaa. Pelkään, että Hän lähtee niin kuin kaikki muutkin aina ovat tehneet... Hänellä on sama pelko kuin minulla ja se on ehkä hieman helpottavaa. Näen Hänet uudelleen ensiviikolla... Menen Hänen luokseen toiselle puolelle Suomea. Minua jännittää...

Kuitenkin mä olen alkanut syyttää itseäni muiden pahasta olosta. Mä pelkään, että se on mun syytä... Luulen, että olen vienyt heidän hyvän olonsa ja antanut heille minun huonon oloni. Ajattelen heti, etten saisi voida hyvin, kun muut joutuu sitten kärsiä mun takiani. Heti, kun mulla menee paremmin, niin mun kavereilla ja muilla tutuilla menee huonommin. Tuntuu pahalta, kun minä pääsen ikäänkuin helpolla ja he kärsivät takiani... Yritän hokea itselleni, ettei se voi olla näin. Mutta mä olen aina tottunut syyttämään itseäni kaikesta. Kaikki on aina mun syytä, itseään on niin helppo syyttää.

Talvi saapuu ja minä olen elossa. Minä näen talven, minä näen ehkä joulunkin. Ehkä jopa uuden vuoden raketit. Ehkä ensivuoden, ehkä vielä monta vuotta... Koskaan ei tiedä mihin elämä vie. Mutta minä en tahdo, että se vie minua enää sairaalaan ylinnostuksen takia. Enkä tahdo, että se vie minua hautaan... Nyt mä tahdon nähdä, nähdä uusin silmin tämän maailman. Nähdä sen Hänen kanssaan... 

Ja mä toivon, etten enää romahda siihen kiviseen pohjaan... En tahdo enää syvyyksiin. En tahdo olla pohjassa seuraavaakin 12 vuotta... Olisiko mun aika viimein elää? Olisiko mulla lupa olla viimein onnellinen?

Meripoika ja metsätyttö.

Syvänsininen meri. Tyyni ja niin rauhallinen. Vahva, mutta kuitenkin hyvin herkkä. Mä katson hänen silmiinsä ja näen tuon meren, näen syvänsiniset silmät. Rauhalliset silmät, joissa on pieni häivähdys surua. Mä katson hänen silmiinsä niin, että koko mun maailma romahtaa. Universumi pyörähtää pois paikoiltaan, enkä minä pysty enää käsittämään mitään. Katson häntä silmiin ja hän hymyilee minulle. Hän katsoo minun silmiini ja sanoo, että ne ovat kuin rauhallinen metsä. Ja mä hymyilen...

Metsä ja meri. Ne ovat paljon kokeneet. Ne ovat paljon kärsineet. Ne ovat tunteneet tuskan ja kivun, ne ovat nähneet elämän pahuuden. Silti he ovat yhä elossa ja kaikesta selvinneet. Ja nyt he ovat viimein toisensa kohdanneet. Tuo meripoika ja metsätyttö. Nuo kaksi niin samanlaista, samankaltaista tietä kulkenutta. He tietävät miltä tuntuu elämän pahuus, mitä on olla ihan pohjalla. He tietävät millaista on maata lattialla niin kauan, ettei lopulta jaksa enää nousta. Meripoika löysi metsätytön ja ne kai jo ihastui. He lensivät yhdessä vastatuulta päin, käsikädessä uhmaten menneisyyttään. He lensivät vahvoina yhdessä turvaan pahuudelta.

He eivät tahtoneet päästää irti toisistaan, kunnes oli pakko. Kunnes meren oli pakko jäätyä talveksi ja metsän varastoida elämä maan sisään odottamaan kesää. Silti meripoika lupasi palata, se lupasi vielä suudella ja halata. Hän sanoi, ettei mua unohda ja tulee vielä takaisin. Metsätyttö katsoi kuinka meri jäätyi hitaasti ja kuinka meripoika katsosi veden syvyyksiin. Metsätyttö itki ja tahtoi juosta pojan perään. Hän olisi tahtonut huutaa:
"Älä mene pois!"

Tuo meripoika lähti... Hän lähti monien satojen kilometrien päähän. Hän lupasi minulla palaavansa jään sulettua. Hän lupasi palata pian. Minä jään tähän metsään katsomaan hänen lähtöään. Jään tänne, kauas hänestä toivoen hänen palaavan... Nyt mä vaan odotan. Metsätyttö odottaa meripoikaa. Hän odottaa ikuisuuden. Hän odottaa, että jää sulaa.
Sillä hän tietää, ettei odota turhaan...

Sekavuus.

Onko sekavuus sitä, kun ei tajua enää mistään mitään? Elämä liikkuu, mutta mä en liiku mihinkään. Tuijotan kuvaa peilistä ja se tuijottaa takaisin, mutta ei katso mua vaan se katsoo väsyneenä kaukaisuuteen. En saa enää otetta siitä peilikuvasta. Onko se edes kuva minusta? Mä en ymmärrä enää hiventäkään mun elämästä. 

Odotan huomista vierasta, jota en tunne. En tiedä edes hänen sukunimeään, en tiedä hänestä juuri mitään. Olen nähnyt kuvan ja kuullut äänen puhelimessa. Tiedän missä hän asuu ja tiedän etunimen, mutta en tiedä juuri muuta. Miksi mä päästän vieraan miehen jälleen kotiini? 
...Siksi, koska mulla ei ole mitään menetettävää enää. Mähän olen jo menettänyt kaiken, mun elämähän on jo ihan pohjalla, ei se voi olla enää pahempaa kuin se on juuri nyt. En jaksa välittää mistään mitä teen... 

Kello on kymmenen illalla ja mä muistan, että kissat ovat saaneet ruokaa viimeksi aamulla. Mä olin unohtanut antaa niille ruokaa. Muistan samalla, että olen itsekkin unohtanut syödä. Olin syönyt aamulla mandariinin enkä mitään sen jälkeen. En ollut edes tuntenut nälkää, vaikka siivosin, tiskasin ja pesin pyykitkin. Vaikka olin kävellyt kaupungille ja takaisin. Mä olin vaan unohtanut syödä. 

Pesen pyykkiä ja menen hissillä väärään kerrokseen, väärän asunnon oven eteen ja alan kaivaa jo avaimia, kun mä huomaankin ovessa sukunimen joka ei olekkaan mun oma. Kestää hetki ennen kuin tajuan olevani väärässä kerroksessa väärän asunnon edessä. Onneksi en ehtinyt ihan sovittaa omaa avaintani lukkoon. Tänä yönä mulla ei ole edes peittoa, eikä lakanaa sängyssä sillä laitoin kaikki pussilakanat ja lakanat pesuun. Tajusin vasta nyt, että siellä ne on kuivumassa kellarin kuivaushuoneessa. Muistin nyt, ettei mulla ole täällä enää yhtään niitä. 

Koen viidessä minuutissa kaikki tunteet tai ainakin tosi monta. Mun olo vaihtelee salamana, niin nopeasti etten pysy edes mukana. Saatan itkeä ja nauraa saman lauseen aikana. Ensin olla ystävällinen ja minuutin päästä raivota. Ajattelen, etten jaksa enempää: "Mä tapan itseni." Ja heti perään nauran ja totean: "Pakko kärsiä, kun ei muutakaan voi." Nämä vaihtelevat keskenään. Ahdistun ja hetken päästä vaan nauran kaikelle tuskalle mitä koen. 

Mä en enää tiedä kuka mä oon... Enkä mä tiedä mistään muustakaan enää mitään. 
Mikä hitto mua vaivaa?

Mua pelottaa, että mä pelkään.

Ahdistaa mä pelkään, että joku tulee tänne mun kotiin keskellä yötä. Pelkään, että joku tulee. Pelkään, että hissi pysähtyy mun kerrokseen. Pelkään, jonkun hakkaavan mun ovea tai tulevan yleisavaimella sisälle. Pelkään, että vuokranantaja tulee omalla avaimellaan. Mä pelkään, että joku murtaa oven. Pelkään, että joku tulee satuttamaan tai tappamaan tai vaan valittamaan. Pelkään niin, etten meinaa kestää. En uskalla mennä nukkumaan... Taaskaan. Mä en ole turvassa täällä, mä pelkään kokoajan, että joku tulee. Miksi mä en lopeta?
"Lopeta pelkääminen, lopeta jo, LOPETA!"
Ei se lopu...

Pidän kaihtimia kiinni, kun pelkään, että joku vahtii mua. Pihalla en tahdo kohdata ketään naapuria, pelkään heidän valittavan. Pelkään olla kotona. Pelkään liikkua kaduilla, pelkään, että joku hyppää puskasta mun kimppuun. Kierrän epäilyttävät miehet kaukaa, vaihdan toiselle puolella katua. Pelkään ihmisten sanoja, pelkään niiden satuttavan mua. Pelkään ettei ketään ymmärrä. Pelkään, että mä kuolen pian. Pelkään elää. Pelkään itseäni... Pelkään syödä ja lihoa. Pelkään merta ja et mä hukun sinne. Pelkään lääkkeitä mun kaapissa. Pelkään, että kaikki näkee mun ongelmat vaikka en sanoisi mitään. Pelkään, että mua pidetään outona. Pelkään pimeää, ukkosen jyrinää, myrskyä, junia, autoteitä, kolareita, tulipaloa, vesiojia, suota, epätavallisia ääniä talossa... Pelkään yksinäisyyttä, pelkään etten koskaan ole onnellinen. Pelkään tutustua uusiin ihmisiin, pelkään kertoa itsestäni. Pelkään korkeita paikkoja ja pelkään väkijoukoissa. Pelkään menneisyyttä ja tulevaa. Pelkään nykyhetkeä...

Nyt mä kysyn itseltäni mitä mä en pelkäisi? Mä pelkään oikeasti lähes kaikkea. En ymmärrä mistä kaikki pelot ovat tulleet. En mä ole ennen ollut näin pelokas. Mua pelottaa, että mä pelkään... Ja sitten mä pelkään vaan lisää. En kestä, mä en pysty nukkua. Koska mä pelkään... Pelkään kaikkea...

Näin syvältä ei kukaan pysty pelastaan.

En jaksa enää sirpaleita, jotka repii mut kahtia. En jaksa enää elämää, joka ei tee muuta kuin satuta. Mun piti jaksaa vielä, hengittää kevyempää ilmaa. Mun piti jaksaa vielä uskoa parempaan, uskoa hyvään ja unelmaan. Mutta en jaksa, ei mä en enää jaksa. Ilma on raskaampaa kuin koskaan. Sirpaleet ovat terävempiä kuin aiemmin. Elämä on pahin, se ei ole ikinä ollut näin paha. Ei mä en kestä enää, en enää... 

Haluaisin vaan karkuun juosta tai piiloutua jonnekkin. Haluaisin vaan ikuisesti nukkua, enkä joka ilta uneen itseäni raivota. En jaksa enää elämää ilkeää. En tätä pahuutta, joka mut maahan romuttaa. En pysty tähän enää, en hetkeksikään tänne jäädä. Mä en enää kestä, kunpa pääsisin pois... 

Ei auta uusi huominen, eikä päivä aurinkoinen. Ei auta se yksi ainut ystävä, ei nauruni joka kallioista kaikuu. Ei pieni hymynhäivähdys tuo enää mulle lohtua. Eikä kyyneleet vie tuskaa mihinkään. Minusta ei ole tänne vaan jäämään. Kipu viiltää sisinpääni, se vie elämäni. Pahuus vie rakkaimpani ja talloo ylitseni.

Eikä mun ääni enää kuulu, vaikka kuinka huutaisin. Vaikka vihan ilmoille karjuisin. Kukaan ei kuule minua, eikä sano "tarvitsen sinua"...
Ne ei kuule huokaustakaan, enkä mä nää heidän rakkauttaan. Kaikki lakkasivat jo rakastamasta, ei ketään välitä vaikka katselisin taivaasta. Mä en jaksa, en jaksa... 

Mä tahdon lähteä, enkä palata enää takaisin. Tahdon enemmän kuin ehkä ikinä halusin. 
Sanat "mä en jaksa" katoaa jälleen tuuleen.
Eikä kukaan uskonut totuuteen. Ei ymmärtänyt miksi näin teen... 

Tää maailma on vihaan kyllästynyt.

Minä olen kyllästynyt vihaan ja niihin ilkeisiin sanoihin. Olisin tahtonut sanoa isälle: 

"Pahaa isänpäivää..." 

En sanonut mitään, annoin vaan lahjaksi ostamani suklaalevyn. En olisi halunnut ostaa edes sitä, enkä mitään. Ei hän olisi ansainnut mitään, mutta mun oli pakko ostaa lahja ettei mun tarvinnut kuulla mahdollista valitusta siitä, jos en olisi ostanut mitään lahjaa. Mun on pakko mennä kotiin, sillä mut kutsuttiin. En jaksanut olla menemättä ja joutua kuulemaan puoli vuotta siitä etten ollut isänpäivänä siellä käymässä. Jouduin ottaa opamoxin ennen lähtöä, että kestän olla heidän kanssaan. Etten raivostuisi vaan olisin rauhallinen. Olin todella hiljainen porukoilla käydessäni. Yleensä puhun paljon, mutta nyt en sanonut juuri mitään. Odotin vaan kokoajan hetkeä milloin voisin lähteä pois sieltä. 

Mua ahdististi, kun vanhemmat alkoivat taas arvostella mun kokoani. He tökkivät minua molemmilta puolilta ja mä melkein huusin: 

"Lopettakaa..."

Mua ahdisti niin ja halusin vaan pois. Sanoin, että lähden katsomaan lätkämatsia kotiin... 

Minusta tuntui taas, että olen surkea. Mielessäni mietin sitä kuinka mun jääkaappi tyhjenee, enkä osta sinne enää ruokaa... Miksei ne voi vaan olla hiljaa, en mä ole laiha vaikka ne väittää niin... Pitää olla pienempi...

Mä huudan taas näiden seinien sisällä, vaikka on jo yö. Huudan ilman mitään syytä... En tunne enää sitä, joka ääneen huutaa ja raivoaa. Kiroilee ja haukkuu kaiken ympärillään. Mä en jaksa vaan enää olla kiltti, mä olen kyllästynyt kantamaan tätä vihaa sisälläni. Mä en tahdo enää olla kilttityttö. En enää se kynnysmatto. Mä en jaksaisi enää esittää, että kaikki on hyvin. Mä haluaisin vaan huutaa miten paha olo mulla on. Kaikki kipuni katoaa vaan vihaan. Enkä jaksa sitä tyttöä, joka ei osaa enää muuta kuin vihata. 

"Me ollaan samaa tuhkaa

Samaa kevyttä ilmaa

Joten rauha nyt

Tää maailma on vihaan kyllästynyt."

Poiskävelijä.

En saa enää henkeä

Ilma ei kulje mun keuhkojen sisällä

Se jokin hokee vaan mun päässä

Että mun paikka ei oo elämässä

Se huutaa tapa itses, ei tuska muuten hellitä

Mua sattuu, enkä enää kestä

Ei kukaan mua todellisuuteen herätä

Siis lopeta tää elämä

En voi enää jäädä

Mulla ei ole lupaa olla täällä

Mun kuva heijastuu jo tähdistä

En pysty vaan huutaa hyvästejä

En osaa sanoa, että mulla on hätä

Vaan esitän, osaan elää elämää tätä

Mua ei enää nähdä

Kuljen vaan varjona näkymättömänä

Olen vaan poiskävelijä

Tuhansien kipujen näkijä

Mä tahdon nyt vaan mennä

Mun paikkani on jossain pilvien päällä

Tuhoan itseni.

Mä oon liian itsetuhonen... Tuntuu, että mun on pakko rankaista itseäni nyt, pakko kuolla pois. Oksennan niin kauan, kunnes sydän hakkaa ihan täysiä. Sen jälkeen tartun terään ja piirrän sillä punaisia uurteita ensin vasemman käden täyteen, jonka jälkeen siirryn oikeean käteen. En pysty lopettaa, en tajua enää mitä teen. Musiikki soi ja minä istun nurkassa eteisenlattialla. Havahdun, kun näen siniset verisuonet, jotka ovat nousseet ihon alta pintaan. Mun käsi on täynnä niitä, mä hengitän ahdistuneesti ja sanon itselleni, että mun pitää lopettaa. Taistelen sitä vastaan, joka sanoo, että mun pitää rankaista itseäni. Joka sanoo, ettei tää vielä riitä... Mä vapisen ja ahdistun lisää. Pakotan itseni nousemaan ylös lattialta. Kävelen horjuen pesuhuoneeseen ja annan kuuman veden virrata käsivarsilleni suoden mulle vielä vähän lisää kipua. 

Mä olen niin loppu. Kirja täyttyy mustilla sanoilla. Mä en jaksa, mä haluan jo, että tää kuukausi loppuu... Sain itselleni kuitenkin kriisiajan polille perjantaille. Vaikka niitä on nykyään melkein mahdotonta saada... En tiedä mitä ajatella. Yritän taas selittää... Vaikka se on ehkä taas turhaa. 

Kaikki muu on turhaa paitsi kuoleminen... 

Mä en muista koska viimeksi olen ollut näin pohjalla ja halunnut kuolla näin paljon... 

Kynttilä sammuu, jos sen puhaltaa.

Mä vihaan teitä, VI-HAAN! Te ootte pilannut mun elämän... Mua ärsyttää niin paljon, mun sisällä on liikaa vihaa. Mä haluaisin mennä ja heittää kennollisen kananmunia lapsuudenkotini seinään ja huutaa...

"Te ootte pilannu mun elämän!"

 

jonka jälkeen juoksisin pois. En mä pyytänyt saada syntyä, mun elämä olis ollut parempaa jos te, ette olisi mun vanhemmat. Jos sanot, että sä rakastat, kun sä lyöt niin sä oot väärässä. Jos sanot, että huudat, koska välität minusta niin sä et tiedä mistään mitään. Jos vahdit jokaista liikettäni, etkä anna mun mennä mihinkään yksin tai tehdä mitään ilman lupaa ja luulet sen olevan välittämistä niin sä olet huono vanhempi. Sä olet niin huono isä, sä olet niin huono äiti... Että mä en halua sellaista vanhempaa. Mä en kestä enää... Muistan sun sanat isä, mitkä sanoit mulle tänä keväänä:

"Meiltä on turha odottaa sitten enää mitään sääliä,

ymmärrystä tai empatiaa sua kohtaa."

 

Eikä sitä ole sen jälkeen tullutkaan... He ovat pysyneet sanojensa takana. He ovat vaan vihanneet, raivonneet, huutaneet, syyllistäneet ja valittaneet. Missä on se rakkaus ja lämpö? Eivät he rakasta mua enää... He vihaavat, mutta onneksi minäkin vihaan. Tunne on siis molemmin puolinen. Jos joka kerta tullaan haukkumaan, syyllistämään, mollaamaan tai mitä vaan niin onko se muka rakkautta? Ei se voi olla... En mä tunne enää muuta, kuin vihan ja kylmyyden. Mä näen vaan tuskan ja satuttavat sanat. Enkä mä kestä kuulla niitä sanoja joka kerta, kun nähdään. Mä en halua nähdä heitä enää koskaan... Tuntuu, että he vaan toivoisivat mun kuolevan pois. Ei heitä kiinnostaisi, vaikka nukkuisinkin ikuisesti mullan alla. Mä en ole enää heidän lapsensa, mä en ole enää kenenkään lapsi. Mä olen yksin... Tosi yksin. Muutama ystävä yrittää pitää mua pinnalla, melkein kaikki ovat kadonneet mun ympäriltä jättäen mulle kivun menettämisestä...

Huudan keskellä yötä ihan täysiä. Jokainen päivä mä vaan huudan. Yritän saada kaiken vihan ulos minusta. Mutta tuntuu, että se vaan kasvaa mun sisälläni. Kaikki vaan ärsyttää. Mä huudan ja kiroan terapiassakin niin kovaa, että terapeutti joutuu rauhoitella mua ja keskeyttää. Oon niin vihainen, oon niin hajalla. Odotan vaan, että tää kuukausi loppuu. Elän, vaikka toivon joka päivä, että vaan kuolisin. Eläminen on vaan liian vaikeaa, ihan liian vaikeaa. Kaikki kadottaa merkityksensä, kaikki toivo katoaa tiheään sumuun. Mä en jaksaisi hengittää, enkä hymyillä. Yritän silti vaan nauraa ja heittää vitsiä pahasta olostani, koska muuten en jaksaisi. Mun on pakko nauraa ja yrittää naurattaa muita. Mun on pakko purra hampaita yhteen ja välillä huutaa kaikki ulos. Miksei mikään enää helpota?

Hetki vielä, kunnes puhallan tän kynttilän

Sen liekki ei enää polta, se tuntee ainoastaan ikävän

Tuijotan tuota pientä kynttilää

Ajatellen mun elämää

Mä odotan vaan, että saan viimein puhaltaa

Että saan kaiken tuskan unohtaa

Joka päivä liekki on himmeämpi

Joka päivä mieli on kipeämpi

Pian mä puhallan

Puhallan ja kipuni kadotan