Mun piti nukahtaa ikuisuuteen.

Viimeistään sunnuntaina mun piti olla kuollut... 
Mun piti jäädä ikuisesti lepäämään asuntoni lattialle. 
Mun piti nukahtaa ikuiseen uneen. 
Minun piti lähteä pois tästä elämästä... 

Mä tuijotan kalenteria josta olen ympyröinyt nämä joulukuun päivät. Mä tuijotan numeroa kolmetoista... En tiedä mitä ajatella. Mietin kuolemaa ja mua pelottaa, jokin vetää mua sinne aina vaan. Mua ahdistaa tämä yksinäinen asunto, tämä kaupunki joka on täynnä pahoja muistoja. Mua ahdistaa minä itse, sillä olen myös täynnä pahoja muistoja. 

Olisi niin paljon helpompaa vaan luovuttaa ja hypätä, sillä tietän ettei hyvä kestä kuitenkaan kauaa. Eihän se ole koskaan kestänytkään... Hyvistä asioista olen aina joutunut maksamaan kovan hinnan. Pelkään, että hyvä loppuu. Että hyvä satuttaa mua taas. 

Haluaisin vaan juosta karkuun mökille. Olla yksin ja hengittää yön viileää ilmaa keuhkoihin. Haluaisin pulahtaa jääkylmään veteen ja unohtaa kaiken. Haluaisin istua nuotion loisteessa ja lähettää toiveeni kipinöinä ylös taivaalle. Tahtoisin vaan juosta... Juosta niin lujaa ettei se paha saa mua enää koskaan kiinni. Sillä se vaanii mua kokoajan ja mä pelkään piilossani. Odotan peloissani, että se hyökkää. Mä en uskalla juosta karkuun, mä menen vaan piiloon. Niin hyvään piiloon ettei se löydä mua... Niin ettei se ikinä löydä mua... Mä vapisen ja pelkään, että se kuitenkin löytää mut...

Mun piti mennä, piti... Silti mä olen täällä ja leikin, että osaan elää. Vaikka mä elän sadussa, jossa mikään ei ole totta. Se satu voi loppua milloin vaan, jos mä kerron sen totuuden. Mä en halua kertoa. Mä haluan elää, hymyillä ja leikkiä onnellista. Vaikka mun mieli on edelleen synkkä, mä voin hyvin. Enkä tahdo kertoa, että mä itkin ja olisin halunnut viiltää. En voi kertoa, että mä oksensin... Mä en voi sanoa, että mä olen vieläkin sekaisin. Että kuolema käy mun mielessä iltaisin... En voi sanoa... En voi kertoa, että mun piti mennä. 

Mun pitäisi vaan mennä...