Sairaat silmät eivät päivänvaloa nää.

Heti kun mä olen yksin, niin mä oksennan. 
Heti kun mä olen yksin, niin mä olen sairas taas... 

Mä itken, mä en tahdo olla näin sekava... Mä tahdon olla normaali, oikeasti normaali niin, kuin kaikki muut. Miksi mä olen tällainen sekopää, miksi mä en osaa olla muuta? Mä en jaksa enää olla sairas, mä en halua olla! Mä valehtelin sulle, kun sanoin ettei mulla ole enää vaikeuksia. Mä sanoin sulle voivani hyvin... Miksi mä kuitenkin löysin itseni taas vessasta oksentamasta? Miksi mä valehtelin sulle? Koska mua pelottaa, mua pelottaa, että sä lähdet... Mä tiedän, että lähdet jos kerron etten ole vielä kunnossa... Mä en pysty kertoa, mä en voi sanoa. En voi sanoa sulle, että mä valehtelin...

Puristan valokuvakehystä rintaani vasten. Siinä kehyksessä on veljeni kuva, veljen jota ei enää ole... Mulla on taas niin ikävä, järjetön ikävä. Kyyneleet tulevat silmiini ja valuvat pitkin poskiani. En jaksa välittää vaan puristan kehystä lujempaa itseäni vasten. Mä vaan haluaisin sut takaisin tai ehkä haluaisin sittenkin sun luo taivaaseen. Minä en kestä tässä kodissa yksin, en kestä pahuutta joka aina löytää minut. Haluan sut takaisin, haluan halata sua ja olla sun suojeleva isosisko. Mä haluan suojella sua välillä. Miksi juuri sinä jouduit lähtemään, miksi minä jouduin jäämään tuskaiseen elämään? 

Mä pelkään, pelkään pahaa joka tulee. Mä tahdon juosta pois tai ehkä lentää korkeuksiin. Miksi mä en saa unohtaa tätä pahaa, miksen mä saa elää? Kyyneleet ovat jälleen täällä ja ahdistus seuraa mun askeleitani. Mä kävelen pimeällä tiellä, enkä tunne vieläkään mitään. Mun on pakko uskoa, etten enää koskaan tule tuntemaan todellisuutta. Pian olen kulkenut vuoden sumussa, eikä sitä kukaan käsitä. En mä elä enää. 

Mä pelkään, mä en pysty kertomaan... Mä pelkään, että kaikki on kohta niin kuin oli ennen...