Elämäntaju.

Mä oon ahdistunut, mä vihaan itseäni... Mä olen kammotus, jonka pitäisi jäädä vaan yksin varjoihin. Mä olen ruma, minun ei pitäisi syödä enää koskaan mitään... Mä en kelpaa itselleni ja pelkään, etten kelpaa muillekaan. Pelkään ilkeitä katseita kadulla, pelkään niitä julmia sanoja. Pelkään, että ne tulee taas mua haukkumaan. Minun pitäisi jäädä yksin varjoihin, että olisin turvassa kauheilta sanoilta. Vaikka maailma ei olisi minulle julma, niin ihmiset tulevat aina olemaan julmia. Haluaisin olla onnellinen, mutta mä en pysty sillä mä en kelpaa. "Hirveän näköinen." En mä muuta olekkaan... En mä kelpaa itsenäni yhtään mihinkään.

En tiedä mitä haluan ensi vuodelta... Haluanko mä taas vaan kuolla? En mä halua haluta sitä... Mutta osaanko mä enää haluta muuta kuin kuolla? Mua pelottaa etten osaa... En tiedä uskallanko taas muuttaa johonkin muualle opiskelemaan sillä mä pelkään, että taas käy niin kuin on käynyt jo kolme kertaa. Pelkään, että vajoan ihan pohjaan ja koulu jää taas kesken. Pelkään, etten taaskaan jaksa opiskella... Pelkään, etten koskaan opi elämään... 

Mua ahdistaa tämä kaupunki, mua ahdistaa tämä asunto. Mua ahdistaa aina, kun mä olen täällä. Mä muistan yliannostuksen, mä muistan oksentamiset, mä muistan eteisen nurkassa viilletyt viillot ja mä muistan seinään hakatut nyrkin iskut. Muistan ne kaikki tuhannet kyyneleet, jotka itkin kippurassa maaten. Muistan raivonpuuskat, kun heitin tavaroita seiniin. Muistan julmia sanoja joita öisin itsekseni huusin. Mä muistan tässä asunnossa vaan kivun, mä en muista muuta kuin tuskan. Seinät kaatuvat päälle ja mä tahdon vaan itkeä aina, kun olen täällä. Kodin piti olla paras paikka, se missä on helpointa olla. Mutta mulle koti on pahin paikka kaikista maailman paikoista. Täällä minuun sattuu eniten, täällä tuska ei irrota minusta otettaan. Täällä minä en ole turvassa, en ole koskaan turvassa...

Minä istun J:n vieressä sohvalla, mutta tuntuu kuin en olisi oikeasti siinä. Olen vajonnut sumuun, lämpö sisältäni on melkein kadonnut. Silitän hänen poskeaan ja hymyilen puolittain. Minuun sattuu ja mä pelkään, en vaan uskalla sanoa sitä ääneen. 

Olen siinä samassa sumussa edelleen. Mä elän edelleen sitä samaa yhden päivän elämää. Mä unohdan lähes kaiken aina seuraavana päivänä. Muistan vain ääriviivat eilisestä. Melkein kaikki katoaa. Joudun tutustua suhun joka päivä kuin uudestaan. Vaikka sä et tiedäkkään, vaikka kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä miltä tämä tuntuu, eikä kukaan osaa selittää. Mä olen kai puoliksi kuollut, muuta vaihtoehtoa en nää. Kun lääkärikin piti ihmeenä sitä, että viime kerrasta selvisin... Sen olisi pitänyt viedä minut pois, mutta se tuhosikin osan minusta. Se jätti vaan kipeän kuoren ja suuren määrän sumua. Se vei mun elämäntajun, se vei minun elämäni. Enkä mä saa sitä enää takaisin. Mä en voi sanoa sulle tätä, en pysty kertoa. Sillä tiedän, että se sattuisi suhun liikaa. En halua sanoa sitä etten välttämättä enää koskaan herää...