Risteyksessä viimeisessä.

Mä en jaksa tätä sumua mun pään sisällä. Mä en jaksa sitä, kun mä en tunne mitään. Mä en jaksa elää elämää, josta unohdan vaan aina kaiken. Mä en jaksa kokea mitään, sillä mä unohdan huomenna miltä se tuntui. Pieniä välähdyksiä, sumuisia kuvia jotka eivät tunnu miltään. Ne ovat minun muistojani, muistoja joita en muista, tapahtumia joita en enää tunne. Mä unohdan huomenna koko päivän, unohdan kaikki kauniit kokemukset. Uni vie minulta kaiken pois, tuntemukset, muistot ja ihmiset. Mä en tiedä mitä tunnen. Välillä mä olen ihastunut suhun ja välillä mä en tunne mitään. Mä en muista susta melkeen mitään, unohdan kaiken seuraavana päivänä. Olenko mä tyhmä vai mikä mun on? Mä en jaksa elää yhtä päivää, joka päivä sitä samaa yhtä päivää. Mä haluan tuntea taas, mä en jaksa kulkea sumussa. Mä en jaksa elää, jos mulla ei ole elämää. Jos mä en pysty enää tuntea, jos mä en pysty rakastaa... 

Yhden päivän elämä, se on ainut mitä enää on. Siltikin askeleeni ovat epätodelliset, enkä tunne mitään. Mä vaan leijun jossain enkä saa mistään kiinni. Mä vaan olen, mutta en ole oikeasti edes elossa. Mä olen kuollut jo keväällä, mä tiedän sen. Uni ei voi kestää näin kauaa, ei vaan voi. Mä haluaisin vaan niin paljon tietää mikä mun on... Mä haluaisin tietää olenko mä itse aiheuttanut tämän. Mä haluan tietää onko mun aivoissa vikaa... Mä haluan magneettikuvaan, mutta mä en pääse koska lääkäri väittää... Se väittää, että tää olo menee ohi. Mutta se ei mene... Kahdeksan kuukautta... Mä en enää usko herääväni...

Kyyneleitä... Mua kaduttaa. Mä haluaisin elää niin kuin silloin joskus. Mutta mä en enää voi. Koska mä olin tyhmä... Anteeksi, mun olisi parempi yksin sillä mä en tunne enää maailmaa. Mä en muista enää sua, mä en tunne ketään. En edes omaa siskoani joka kävi mun luona tänään. Mä en tiedä missä mä oon. Mä en ole missään. Mä vaan odotan, että pääsen pois. Olen matkustaja joka odottaa pääsevänsä lopulta kokonaan perille.