Näin syvältä ei kukaan pysty pelastaan.

En jaksa enää sirpaleita, jotka repii mut kahtia. En jaksa enää elämää, joka ei tee muuta kuin satuta. Mun piti jaksaa vielä, hengittää kevyempää ilmaa. Mun piti jaksaa vielä uskoa parempaan, uskoa hyvään ja unelmaan. Mutta en jaksa, ei mä en enää jaksa. Ilma on raskaampaa kuin koskaan. Sirpaleet ovat terävempiä kuin aiemmin. Elämä on pahin, se ei ole ikinä ollut näin paha. Ei mä en kestä enää, en enää... 

Haluaisin vaan karkuun juosta tai piiloutua jonnekkin. Haluaisin vaan ikuisesti nukkua, enkä joka ilta uneen itseäni raivota. En jaksa enää elämää ilkeää. En tätä pahuutta, joka mut maahan romuttaa. En pysty tähän enää, en hetkeksikään tänne jäädä. Mä en enää kestä, kunpa pääsisin pois... 

Ei auta uusi huominen, eikä päivä aurinkoinen. Ei auta se yksi ainut ystävä, ei nauruni joka kallioista kaikuu. Ei pieni hymynhäivähdys tuo enää mulle lohtua. Eikä kyyneleet vie tuskaa mihinkään. Minusta ei ole tänne vaan jäämään. Kipu viiltää sisinpääni, se vie elämäni. Pahuus vie rakkaimpani ja talloo ylitseni.

Eikä mun ääni enää kuulu, vaikka kuinka huutaisin. Vaikka vihan ilmoille karjuisin. Kukaan ei kuule minua, eikä sano "tarvitsen sinua"...
Ne ei kuule huokaustakaan, enkä mä nää heidän rakkauttaan. Kaikki lakkasivat jo rakastamasta, ei ketään välitä vaikka katselisin taivaasta. Mä en jaksa, en jaksa... 

Mä tahdon lähteä, enkä palata enää takaisin. Tahdon enemmän kuin ehkä ikinä halusin. 
Sanat "mä en jaksa" katoaa jälleen tuuleen.
Eikä kukaan uskonut totuuteen. Ei ymmärtänyt miksi näin teen...