"Pahaa isänpäivää..."
En sanonut mitään, annoin vaan lahjaksi ostamani suklaalevyn. En olisi halunnut ostaa edes sitä, enkä mitään. Ei hän olisi ansainnut mitään, mutta mun oli pakko ostaa lahja ettei mun tarvinnut kuulla mahdollista valitusta siitä, jos en olisi ostanut mitään lahjaa. Mun on pakko mennä kotiin, sillä mut kutsuttiin. En jaksanut olla menemättä ja joutua kuulemaan puoli vuotta siitä etten ollut isänpäivänä siellä käymässä. Jouduin ottaa opamoxin ennen lähtöä, että kestän olla heidän kanssaan. Etten raivostuisi vaan olisin rauhallinen. Olin todella hiljainen porukoilla käydessäni. Yleensä puhun paljon, mutta nyt en sanonut juuri mitään. Odotin vaan kokoajan hetkeä milloin voisin lähteä pois sieltä.
Mua ahdististi, kun vanhemmat alkoivat taas arvostella mun kokoani. He tökkivät minua molemmilta puolilta ja mä melkein huusin:
"Lopettakaa..."
Mua ahdisti niin ja halusin vaan pois. Sanoin, että lähden katsomaan lätkämatsia kotiin... Minusta tuntui taas, että olen surkea. Mielessäni mietin sitä kuinka mun jääkaappi tyhjenee, enkä osta sinne enää ruokaa... Miksei ne voi vaan olla hiljaa, en mä ole laiha vaikka ne väittää niin... Pitää olla pienempi...
Mä huudan taas näiden seinien sisällä, vaikka on jo yö. Huudan ilman mitään syytä... En tunne enää sitä, joka ääneen huutaa ja raivoaa. Kiroilee ja haukkuu kaiken ympärillään. Mä en jaksa vaan enää olla kiltti, mä olen kyllästynyt kantamaan tätä vihaa sisälläni. Mä en tahdo enää olla kilttityttö. En enää se kynnysmatto. Mä en jaksaisi enää esittää, että kaikki on hyvin. Mä haluaisin vaan huutaa miten paha olo mulla on. Kaikki kipuni katoaa vaan vihaan. Enkä jaksa sitä tyttöä, joka ei osaa enää muuta kuin vihata.
"Me ollaan samaa tuhkaa
Samaa kevyttä ilmaa
Joten rauha nyt
Tää maailma on vihaan kyllästynyt."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun välität, se antaa voimia. ❤