Kynttilä sammuu, jos sen puhaltaa.

Mä vihaan teitä, VI-HAAN! Te ootte pilannut mun elämän... Mua ärsyttää niin paljon, mun sisällä on liikaa vihaa. Mä haluaisin mennä ja heittää kennollisen kananmunia lapsuudenkotini seinään ja huutaa...

"Te ootte pilannu mun elämän!"

 

jonka jälkeen juoksisin pois. En mä pyytänyt saada syntyä, mun elämä olis ollut parempaa jos te, ette olisi mun vanhemmat. Jos sanot, että sä rakastat, kun sä lyöt niin sä oot väärässä. Jos sanot, että huudat, koska välität minusta niin sä et tiedä mistään mitään. Jos vahdit jokaista liikettäni, etkä anna mun mennä mihinkään yksin tai tehdä mitään ilman lupaa ja luulet sen olevan välittämistä niin sä olet huono vanhempi. Sä olet niin huono isä, sä olet niin huono äiti... Että mä en halua sellaista vanhempaa. Mä en kestä enää... Muistan sun sanat isä, mitkä sanoit mulle tänä keväänä:

"Meiltä on turha odottaa sitten enää mitään sääliä,

ymmärrystä tai empatiaa sua kohtaa."

 

Eikä sitä ole sen jälkeen tullutkaan... He ovat pysyneet sanojensa takana. He ovat vaan vihanneet, raivonneet, huutaneet, syyllistäneet ja valittaneet. Missä on se rakkaus ja lämpö? Eivät he rakasta mua enää... He vihaavat, mutta onneksi minäkin vihaan. Tunne on siis molemmin puolinen. Jos joka kerta tullaan haukkumaan, syyllistämään, mollaamaan tai mitä vaan niin onko se muka rakkautta? Ei se voi olla... En mä tunne enää muuta, kuin vihan ja kylmyyden. Mä näen vaan tuskan ja satuttavat sanat. Enkä mä kestä kuulla niitä sanoja joka kerta, kun nähdään. Mä en halua nähdä heitä enää koskaan... Tuntuu, että he vaan toivoisivat mun kuolevan pois. Ei heitä kiinnostaisi, vaikka nukkuisinkin ikuisesti mullan alla. Mä en ole enää heidän lapsensa, mä en ole enää kenenkään lapsi. Mä olen yksin... Tosi yksin. Muutama ystävä yrittää pitää mua pinnalla, melkein kaikki ovat kadonneet mun ympäriltä jättäen mulle kivun menettämisestä...

Huudan keskellä yötä ihan täysiä. Jokainen päivä mä vaan huudan. Yritän saada kaiken vihan ulos minusta. Mutta tuntuu, että se vaan kasvaa mun sisälläni. Kaikki vaan ärsyttää. Mä huudan ja kiroan terapiassakin niin kovaa, että terapeutti joutuu rauhoitella mua ja keskeyttää. Oon niin vihainen, oon niin hajalla. Odotan vaan, että tää kuukausi loppuu. Elän, vaikka toivon joka päivä, että vaan kuolisin. Eläminen on vaan liian vaikeaa, ihan liian vaikeaa. Kaikki kadottaa merkityksensä, kaikki toivo katoaa tiheään sumuun. Mä en jaksaisi hengittää, enkä hymyillä. Yritän silti vaan nauraa ja heittää vitsiä pahasta olostani, koska muuten en jaksaisi. Mun on pakko nauraa ja yrittää naurattaa muita. Mun on pakko purra hampaita yhteen ja välillä huutaa kaikki ulos. Miksei mikään enää helpota?

Hetki vielä, kunnes puhallan tän kynttilän

Sen liekki ei enää polta, se tuntee ainoastaan ikävän

Tuijotan tuota pientä kynttilää

Ajatellen mun elämää

Mä odotan vaan, että saan viimein puhaltaa

Että saan kaiken tuskan unohtaa

Joka päivä liekki on himmeämpi

Joka päivä mieli on kipeämpi

Pian mä puhallan

Puhallan ja kipuni kadotan