Kunnes tämä maailma kauas katoaa.

Herään valkeaan aamuun. Ensilumi on satanut ikkunani alle. Minä katson sitä lumen peittämää maata ja mietin hiljaa mielessäni, että pian on joulukuu... Se kuukausi jolloin minun piti lähteä pois... Mutta nyt mä olen lähes kokonaan unohtanut sen. Mä olen unohtanut kuoleman ja alkanut ajatella elämää. Vaikka mä pelkään, niin mä yritän vähän hymyillä. Pelkään romahdusta, pelkään, että paha olo tulee takaisin ja valtaa minut jälleen. Pelkään sitä ihan liikaa... Mutta samalla mä mietin Häntä, mutta en uskalla kuitenkaan toivoa liikaa. Pelkään, että Hän lähtee niin kuin kaikki muutkin aina ovat tehneet... Hänellä on sama pelko kuin minulla ja se on ehkä hieman helpottavaa. Näen Hänet uudelleen ensiviikolla... Menen Hänen luokseen toiselle puolelle Suomea. Minua jännittää...

Kuitenkin mä olen alkanut syyttää itseäni muiden pahasta olosta. Mä pelkään, että se on mun syytä... Luulen, että olen vienyt heidän hyvän olonsa ja antanut heille minun huonon oloni. Ajattelen heti, etten saisi voida hyvin, kun muut joutuu sitten kärsiä mun takiani. Heti, kun mulla menee paremmin, niin mun kavereilla ja muilla tutuilla menee huonommin. Tuntuu pahalta, kun minä pääsen ikäänkuin helpolla ja he kärsivät takiani... Yritän hokea itselleni, ettei se voi olla näin. Mutta mä olen aina tottunut syyttämään itseäni kaikesta. Kaikki on aina mun syytä, itseään on niin helppo syyttää.

Talvi saapuu ja minä olen elossa. Minä näen talven, minä näen ehkä joulunkin. Ehkä jopa uuden vuoden raketit. Ehkä ensivuoden, ehkä vielä monta vuotta... Koskaan ei tiedä mihin elämä vie. Mutta minä en tahdo, että se vie minua enää sairaalaan ylinnostuksen takia. Enkä tahdo, että se vie minua hautaan... Nyt mä tahdon nähdä, nähdä uusin silmin tämän maailman. Nähdä sen Hänen kanssaan... 

Ja mä toivon, etten enää romahda siihen kiviseen pohjaan... En tahdo enää syvyyksiin. En tahdo olla pohjassa seuraavaakin 12 vuotta... Olisiko mun aika viimein elää? Olisiko mulla lupa olla viimein onnellinen?