Hän näkee huiput ja kuilut kun keinuu.

Mä olen joku muu... Kun mä puhun, niin se en ole mä joka puhuu. Mä en ole se, joka juo ja istuu nurkassa viiltämässä. Mä en ole sekää kuka kantaa taas sitä korua kaulassaan kaikkialla missä menenkään. Mä en ole sellainen joka ajattelisi vahingoittaa muita. Mä en tahdo satuttaa muita! (Tämä ei ollut todellakaan mitään uhkailua, jos tätä joku sinitakkinen taas lukee) Enkä ole se, joka suuttuu niin lujaa, että haluaisi vaan tappaa. En tajua mikä mulla on. Olen muuttunut... En tunne itseäni, mä säädän ja sekoilen. Mä en jaksa olla kiltti tyttö. Mä haluan raivota, sanoa suoraan, olla ilkeä. Mulla on liikaa energiaa, mä en jaksa olla paikoillaan. Mä nauran ja huudan. Hypin ympäri huoneita. En edes tajua, kun alan jo huutamaan. Mä raivostun vaan kokoajan ja huudan täysiä, eikä mua kiinnosta vaikka joku kuulisi. 

Joka yö lähden kävelemään pimeyteen. Hengittämään kylmää meri-ilmaa. Yritän kadottaa tuskani aaltoihin ja valokuviin. Joskus vaan hengitän monta kertaa ja tuijotan kauas merelle. Joskus vedän keuhkot täyteen ja yritän huutaa, mutta ääntä ei tule. Kävelen rannalla, kesähiekan päällä. Ja muistan etten käynyt koko kesänä tällä rannalla. Muistan elävästi, kuinka olin katsomassa pääsiäskokkoa kallioiden päällä. Muistan kuinka mä halasin isää hyvästelläkseni hänet. Tiesin jo silloin lähtöni tulevan. Ja silloinhan mä otinkin yliannostuksen... Kukaan ei tiennyt mun olosta mitään, miten paha mun oli olla. Niin kuin ei nytkään. En löydä sanoja, jotka ymmärrettäisiin. Sanat "mulla on tosi paha olo" ei enää riitä kenellekkään... 

Pysykää kuulolla. Kerron yhdestä positiivisesta projektista illalla. Älkää kaikki kadotko, vaikka en osaa nyt enää kirjoittaa muuta kuin tätä samaa pahasta olostani. Mutta mä en valehtele täällä koskaan, enkä aio niin ikinä tehdä. Tämä on mun päiväkirja, jossa on ilot ja surut. Nyt sivut ovat mustat, joihin mahtuu harvoin iloa. Ja pyydän anteeksi, että kirjoitan näin. Mutta se on vaan nyt mun elämäni. Mustamöykky sisälläni... 

Perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet.

"Anteeksi, en tahdo enää mitään muuta kuin kuolla..."

Mulla ei ole sanoja, on vain ihan hiton paha olla...

Ei enää kauaa...

Heijastus.

Korkkaan... Toisen, kolmannen, viidennen... Mulla on niin paha olo, niin etsin lohtua jopa tästäkin. Tämä ei ole yhtään mun tapaista. Juon, otan pari opamoxia... Mitään ei tapahdu, tuska ei mene pois. Se ei häviä yhtään. Mä alan ajatella terää, sitä tunnetta... Kipua, ihanaa kipua. Punaisia pisaroita ja tuskaa, joka sokeutuu kivusta. Hetken mä olen siinä ja mietin. Riisun korun kaulasta ja menen eteisen nurkkaan. Laitan yhden laulun soimaan puhelimesta ja viillän niin kauan, että sama kappale on soinut kolme kertaa. Havahdun. Mun käsi on täynnä viiltoja olkapäähän asti. Vieri vieressä pitkiä punaisia juovia. Ahdistun ja haukon henkeä. Valun lattialle, joka on täynnä kivun täyttämiä pisaroita.

Lopulta kävelen huojuen vessaan ja valutan lopun tuskan viemäriin. Vesi virtaa, enkä mä tunne hetkeen yhtään mitään. Seinät kaatuu päälle taas ja mä lähden ulos pimeyteen. Kuljen taas sitä samaa reittiä. Kuljen siihen samaan rantaan, missä meri kutsuu mua jälleen. Kuu paistaa, vaikka hieman himmeämmin. Ulkona on kai pakkasta. Vesilätäköt ovat jäätyneet. Minä kuljen ja haluaisin vaan pois. Talvi tulee... Mä en ole taaskaan elänyt. Mun ajatukset on täynnä itsetuhoa, ne on täynnä ajatuksia jotka tahtoo, että kuolen. Ne on täynnä tunteita, että kaikki muut toivoo, että kuolisin pois. Ja se suurin todellinen tunne, että kuolen pian. Mun elämä on on enää vaan pelkkä heijastus todellisuudesta. 

Itseni kadotin kylmään tuuleen

Nauruni lähetin myrskyiseen mereen

Iloni sammui kuin kynttilä sateessa

Askeleeni väsyivät kulkemaan sumussa

Peilikuva muuttui vieraaksi

Möröksi onnettomaksi

Ajatukset täyttyi vihalla

Mieleni varjojen pelolla

Sanat alkoivat kuiskia

Ne alkoivat vaatia

Ihmiset tahtoivat vaan toivoa

Että mä asuisin haudassa

Elämäni kadotin 

Eikä ole enää pientäkään polkua takaisin

Pieniä polkuja risteilevii.

Liikaa sumua ja kipua... Istun terä kädessä eteisen nurkassa. Raavin pieniä uria oikeaan käsivarteen. Juon alkoholia ja viillän syvempään. Muhun sattuu, mutta kipu tuntuu niin hyvältä. Kauniit punaiset helmet nousevat ihoni pintaan ja valuvat purona käsivartta pitkin eteisen lattialle. Ahdistaa, hengitän levottomasti. En halua lopettaa ennen kuin kyynervarsi on ihan täynnä pieniä polkuja, jotka ei johda mihinkään. Mua ei kaduta edes, eikä harmita. Muhun sattuu vaan liikaa. Mun oli pakko saada se kipu ulos sisältäni edes hetkeksi. Oli vaan pakko...

Selitin mun oloa lääkärille tänään... Kerroin sumusta ja epätodellisuudesta, peloista ja tunteesta, että kuolen pian. Sanoin etten tunne itseäni, enkä muitakaan, en edes tätä maailmaa. Mikään ei ole totta. Puhuin tunnin ja lääkäri toteaa lopulta ettei osaa auttaa mua, ettei keksi ratkaisua. Lääkkeitä on turha kokeilla, koska ne ei mua auta. Hän sanoi, ettei hänelle tule nyt mieleen mitään ratkaisua. Hän ei voinut auttaa, hän ei sanonut mitään. Mä en kai vaan osannut selittää oikein. Kaikki vika oli varmaan taas minussa... Aina kaikki vika on minussa. Sanoin, että mulla on jo nyt niin paha olo etten kestä. Mutta hän ei voinut tehdä mitään, hän ei osannut auttaa. Kukaan ei osaa, kukaan ei ymmärrä. Mä olen niin yksin... En jaksa enää. Jos en kuole pian niin mä joudun tehdä sen itse... Mä olen niin loppu tähän tuskaan ja kipuun. En ollut viiltänyt lähemmäs kahteen vuoteen, mutta nyt oli liian paha olo... En enää kestänyt. En kestä enää elämää, en vaan kestä tätä enää. Kaikille olisi parempi, että kuolisin. Tuntuu, että kaikki salaa toivoo mun kuolevan. Mun on parempi haudassa kuin täällä. Mä en jää kaipaamaan mitään täältä.

Mun ajatukset on vaan enää tätä... Mietin, että vuosi on pian ohi ja, että mun elämä on pian ohi. Olo on toivoton, en näe missään enää valoa. En näe toivoa. Kaikki kaunis on viety pois. Mulle on jätetty vain sumu ja tuska. Enkä mä kestä. Ne kaikki toivoo, että mä luovutan. Ja mä luovutankin... Ei tästä vaan tule mitään, mun elämästä. Kaikki menee vaan pahemmaksi, kipu mun sisälläni kasvaa. Ei kukaan auta mua, ei vaikka kuinka huudan. Enkä jaksa enää huutaa, sillä mun sanat ovat merkityksettömiä.

Mä en jaksa.

En jaksa huutaa, kun en saa vastausta.

Mä tahdon vaan pois täältä.

Ja mä rukoilen taas, että mä saisin kuolla.

Pyydän, ettei tarvisi enää kestää tätä elämää.

Pyydän, että pääsisin pois...

Kauanko vielä?

Kävelen pimeään. Kuljen, enkä tiedosta yhtään mihin olen menossa. Lähden ulos illalla, koska nämä seinät alkavat kaatua yksitellen päälleni. Ei minulla ole enää kipeä olo, en mä pysty enää olla vaan tekemättä mitään. Näiden seinien sisällä ahdistuneena ajatuksissani. Kävellessäni hyppään jokaiseen vastaantulevaan lehtikasaan ja mä vaan hymyilen. Musiikki pauhaa korvissani, tuuli ulvoo musiikin yli korviini. Kävelen rantaan, kylminpään mahdolliseen paikkaan. Tuijotan aaltoja ja vuodatan muutaman kyyneleen, jotka lentävät tuulen mukaan. Tunnen kuinka aallot kutsuu mua taas. Se synkkä vesi kutsuu mua pimeään pohjaan. Mä katson aaltoja ja tunnen matkani vähyyden. Lähtiessäni kävelemään nään yhdellä parvekkeella punaiset jouluvalot ruukussa. Silloin tunnen vahvasti etten näe enää tulevaa joulua. Vanhemmat puhuu, että kai tulen jouluna kotiin. Sanat menevät ohi korvien... *Ei mua ole silloin, en mä voi siis tulla.*  Mutta mä hymyilen ja vastaan, että en tiedä. Jouluun on alle kaksi kuukautta. Mä ymmärrän, että vuosi on taas mennyt. Enkä mä onnistunut, mä en osannut elää. En vaikka kuinka yritin löytää onnen ja etsiä vastauksia. Tapasin paljon uusia ihmisiä, mutta kukaan ei ymmärtänyt mua. Mä unohduin nopeasti, kuin en olisi ollut edes elossa heidän silmissään. Ystävä vakuuttaa, että näen joulun... Mun tunne kuolemasta on vaan niin vahva, ihan liian vahva. Mun kehokin käyttäytyy miten sattuu. Kaikki on pielessä, mä kuolen... Välillä pelkään sitä, mutta olo on aika tyyni. Mä en ole ikinä ollut tälläisellä matkalla, kun tämän vuoden olen ollut. Tämä tunne on seurannut mua koko vuoden ja voimistunut vaan. Mä tiedän, että pian mä lennän. Onneksi olen saanut elää edes tämän verran...

Kävelen aallonmurtajan päähän ja tahtoisin huutaa tuleen, mutta en taaskaan uskalla. Hengitän jäätävältä tuntuvaa ilmaa keuhkoihin. Suljen silmät ja toivon... Avaan silmät ja itken. Hengitän ja yritän rauhoittaa itseni. Tunnen kylmyyden mun sisällä, se hiipii pitkin kylkiluita sydämeen asti ja saa minut vapisemaan. Askeleeni horjuvat, huojun tuulessa. Jään tuijottamaan merta joka kohdassa. Niitä tummia aaltoja ja huojuvia kaisloja, täysikuuta joka valaisee tien, aivan kuin olisi päivä eikä yö. Kävelen takaisin kotiin. Mun piti olla vaan hetki ulkona ja olinkin tunnin. Mä en tuntenut väsymystä, vaikka päivällä en jaksanut kävellä juuri yhtään ja kävely oli hyvin vaivalloista. Nyt mä en tuntenut enää olevani yhtään kipeä. Mulla oli energiaa, ihan liikaa...

Sumu lisääntyy, vaikka sen piti mennä pois. Lääkärit, hoitajat ja terapeutti sanoi kaikki, että tää mun olo on vaan väliaikaista. Sen piti helpottaa, miksei se helpota? Kertokaa joku mulle, miksen mä herää enää? Miksi mä elän vaan tässä epätodellisuudessa, jossa mikään ei ole totta? Mä en jaksa tätä. Elän vaan jossain rajamailla, puolikuolleena. Tajuamatta todellisuutta. Maailma ei näytä enää samalta, ei enää kauniilta. Se ei näytä miltään... Ihmisten kasvot ovat sumuiset, samoin mun kuva peilissä. Se peilikuva, joka on ihan vieras. Havahdun, jos joku alkaa yhtäkkiä puhua mulle. Kuin en olisi ollut edes siinä... En ajattele mitä sanon, sanat vain tulevat jostain. Ja joskus sanon ihan jotain hölmöä ja häpeän itseäni koko päivän. Tätä oloa on vaikeaa selittää... Osaan vaan sanoa, että tämä on taas pahentunut. Mä en tunne enää tätä maailmaa, enkä itseäni. Kaikki on vierasta ja mä pelkään kaikkea. Kuvittelen tummia varjoja kadulle, pelkään, että ne hyökkää. Haluaisin vaan, ettei kukaan näkisi mua. Kaikki kaunis unohtuu, tunne katoaa. Muisto häviää sumuun. Aivan kuin en olisi ollut edes siellä, edes kokenut sitä muistoa. Mä elän, vaikka en tunne eläväni.

 

 

*Pelastakaa minut...*

*Minä en jaksa...*

*Kuolema tulee...*

*Se vie minut pois, se vie minut oikeasti kohta pois.*

*Mä tunnen sen, mä kuolen kohta...*

Titaanisydän.

Kuljenko loppuuni, onko tämä sitä? Vai onko tämä oikeasti vaan normaali flunssa? Miksi mä ajattelen vaan kuolemaa, miksi mä kuulen kuinka kuolema koputtaa mun oveen? Kaikki on kai vaan kuvitelmaa... Mutta entä jos ei olekkaan, jos mua ei pian enää olekkaan. Kaikki näyttää olevan kunnossa, vaikka tulehdusarvo oli noussut puolet eilisestä. Vaikka mun olo on ihan hirveä, ei antibiootteja. "Mitä sä tänne tulit jos sulla oli noin alhainen tulehdusarvo?" Mulla meinasi kilahtaa siinä ilmoittautumisluukulla. Sanoin, että tulin koska lääkäri eilen niin sanoi. Ihan eri suhtautuminen oli tänään... Kotiin sairastamaan, ottamaan särkylääkettä. Ja huomenna pitäisi muka mennä taas... En jaksa. Mä mietin vaan kuolemaa tuijottaessani asuntoni seinää. En jaksa tehdä mitään. Nousen ylös ja taju meinaa lähteä. Oksettaa ja rintakehää särkee. Yskin keuhkot pihalle. Tuntuu, että henki loppuu... Loppuisipa se oikeasti.

Lääkäri kuuntelee mun sydäntä niin kauan, että mietin mielessäni eikö se enää edes lyö. Hän käskee minun hengittää voimakkaammin varmaan melkein kymmenen kertaa. Lopuksi hän ei sano mitään, enkä osaa lukea kasvoilta mitään. Mun ajatukset ovat muutenkin ihan sumussa. "Keuhkoputkentulehduksen oireet". Kaikki oli kuitenkin hyvin epämääräistä... Tänään mikään ei ollutkaan enää pielessä omalla terveysasemallani.

Menin vaan taksilla kotiin sairastamaan... Ja nyt tuijotan seinää ja toivon, että pääsisin pois... Paljon on tapahtunut, vaikkei kuitenkaan mitään. Hetki hetkeltä muhun sattuu vaan enemmän. Mun keho viestittää, että siihenkin sattuu jo tämä elämä. Sekin haluaisi jo luovuttaa. Sattuu hengittää, sattuu kävellä. Kaikki on liikaa. Elämä on liikaa.

Sydän on ainut mikä jaksaa. Jos sydän on titaania niin miten se voisikaan luovuttaa? Vaikka välillä se tuntee kipua ja hakkaa epävireisesti. Silti se on titaania, eikä se luovuta helposti. Se on liian vahva, mä en saa sitä kuolemaan. En vaikka toivon tai rukoilen. Se pitää minut täällä. Se sama titaanisydän. Se on ihan liian vahva. Vaikka se on kärsinyt jo niin paljon... Vaikka se voisi luovuttaa. Siltikään se ei päästä mua pois täältä.

"Olen titaania

olen titaania

Sinä olet titaania

Sinä

Minun sydämeni

Titaanisydän"

Anteeksi sekava teksti, olen tosiaan hirveän sairaana tällä hetkellä. Mutta halusin vain tulla sanomaan, että olen vielä ainakin suhteellisen elossa...

Kun en jaksa enää kipujani kantaa.

Päätä särki aamulla, tuntui siltä kuin joku olisi pistänyt mua isolla neulalla. Kun heilautin päätä niin kipu voimistui. Kun nauroin puhelimessa niin sattui enemmän. Välillä kipu hellittää, sitten sen tulee takaisin yhtä viiltävänä kuin aiemmin. Yritän kauhoa rahkaa lautaselta. Ei tee mieli, pakotan itseni syömään. Mua ällöttää, yritän juoda kahvia. Ei tee mieli sitäkään. On hyvin vaivalloista hakea toinen kupillinen. Syön aamupalaa suunnilleen tunnin, vaikka ennen siihen on mennyt noin 20 minuuttia. Mikä mun on, en jaksa mitään. Mun liikkeet on hitaat ja mä jään tuijottamaan seinää. Puhun ääneen itsekseni ja havahdun etten puhutkaan sille kaverille... On iltapäivä ja mä en ole saanut lähdettyä mihinkään. Kaikki on liian vaivalloista, mua ei huvita mikään. En ole edes tajunnut ajan kulua. Juurihan kello oli 11... Miten se on nyt kaksi. 

Sumu lisääntyy mun silmissä, kaikki hämärtyy. Minusta ei tunnu miltään. Joka paikkaan sattuu, siniset verisuonet nousevat ihon pintaan. Säpsähtelen talossa kuuluviin ääniin, kuulen puhelimeni soivan vaikkei se oikeasti soi. Päähän sattuu, mieli vaipuu johonkin sumuiseen. Mun pitäisi tehdä vaikka mitä. Muistan hetken ja pian unohdan. Välähdys ja muistan, jonka jälkeen unohdan. Aikaa kuluu, enkä "ehdi" tehdä mitään. Mä vaan hukun tähän sumuun. 

Olen alkanut rakastaa niitä pimeitä katuja. Ne ovat niin samanlaisia, kuin mun mieli. Silloin tunnen olevani kotona. Katson sitä pimeää tietä, eikä se tie johda mihinkään. Mun on turha lähteä kävelemään sitä. Mä haluan vaan jäädä siihen kylmälle nurmelle makaamaan. Haluan hautautua lehtikasaan, ilman että nousisin sieltä ylös. Haluan jäädä siihen tihkusateeseen, siihen yön kylmään viimaan. Haluan olla yksin siellä, siellä missä kukaan ei mua näe. Ei kukaan, en minä, eikä kipu... Voisin kulkea läpi yön, kunnes katuvalot syttyy. Voisin vain kadota siihen yöhön. Sillä sinne minä kuulun. Yön synkkään ja pimeään. Mä toivon, että yö veisi minut pois. Että voisin nähdä ikuisen yön. Kun en jaksa enää kipujani kantaa...

Sä haluaisit vaan olla näkymätön.

Sanat hukkuvat pimeyteen, niin pimeään etten itsekkään enää totuutta nää. 

"Mun on paha olla, mutta se ei vaan näy."

En näe itsekkään sitä, en halua nähdä. Suljen silmät ja ajattelen, että jos en syö niin olen onnellinen. Saan onnistumisen tunteen ja mitä mä olen "onnellinen". Vaikka olen kulkenut kohti loppuani siitä asti, kun vuosi vaihtui. Kun tein uuden vuoden lupaukseni... Mä päätin jo silloin, mä luovutin jo valmiiksi. Voiko selvitä jos elämänsivut on lähes kokonaan mustaa? Voiko todella selvitä, jos minut on romutettu niin alas etten tunne enää itseäni? Mä en oikeasti tunne... En osaa kertoa musta mitään, millainen olen, miltä näytän. Peilistä mua tuijottaa vaan suuri virhe, jonka pitäisi jo kuolla. En tunnista katsetta jonka nään. Se ei ole minä, se ei ole kukaan. Se on joku jota ei ole, joku joka kuoli... 

Kävelen, enkä mä tunne mitään muuta kuin kivun joka askeleella. Silmiin nousee kyyneleitä, joita yritän peittää. Itken sillä metsäpolulla ja astuessani kadulle mä kuivaan kaikki kyyneleet. Mä alan vaan hymyillä ja tuijotan synkkää tummaa katua... Mietin miksi kuljen taas täällä, mihin mä oon taas menossa? 

Katselen katukuvaa näillä tyhjillä silmillä. Silmillä jotka eivät näe ja mielellä joka kykeneen tuntemaan vain kipua. Sumuharso peittää minut ja se peittää maailman. Se ei anna mun tuntea. Olen elänyt vain sumussa nämä vuodet. Olen pitänyt pahuutta kädestä kiinni. Se on ollut ainoa, joka mua ymmärtää. Se on ollut ystävä, joka vie mua kohti tuhoa. Aina mun ystäväni sai mitä tahtoi. Aina se sai minut tottelemaan. Kaikki hävisi sumuun, mun elämä siirtyi muistoihin. Niitä joita mä mietin kaivaten. Pientä lasta ja sen aitoa iloa. Ei tietoa pahasta olosta, ei ajatusta kuolemasta. Se 9-vuotias oli vielä onnellinen, se ei pelännyt... Kunnes sen maailma romahti täysin... Kaikki muuttui ja minä vähitellen sen mukana.

"Näen silmissäin vuotavan kyyneleen

Putoavan mun tyhjään huoneeseen

Ei mikään ei palaa

Ei mikään ei palaa ennalleen..."

"Sä oot ihan niin kuin se Näkymätön Ninni..."

Eräs omahoitajani nimesi minut kerran Ninniksi yhdellä osastojaksoistani. Mä kuljin tiuku kaulassa, että tuntisin eläväni. Siitä se nimi varmaan tuli, vaikka hän perusteli sitä muutenkin. Hän kysyi aina "Mites Ninnin päivä on mennyt?" 

Kyllä minä toivoin olevani näkymätön. Toivoin, että voisin vain kadota. Että mun ei tarvisi olla itseni kanssa...

Turvaan vai hautaan.

Samat lauseet pyörivät mielessäni joka päivä... 

"Mä en jaksa enää."
"Mä haluan kuolla."
"En jaksa itseäni." 

Mutta silti mä en osaa ilmaista niitä. Kukaan ei kuule sanaakaan. Kukaan ei voi nähdä sitä tunnetta, kun mä katson mun peilikuvaa. Kukaan ei tiedä kuinka paljon mä itken ja raivoan, kun olen yksin kotona. Niistä kukaan ei näe mun uupuneita silmiä sillä olen peittänyt hymylläni kaiken. Kukaan ei tiedä miten vedän kaapit tyhjiksi ruuasta, kukaan ei tiedä mitä sen jälkeen teen... Ne ei tiedä, että mä vaan tahtoisin olla joku muu. Että mä tahtoisin vaan kadota... 

Miksi mä vaan hymyilen, kun mun sieluni itkee? Kun se itkee samaa lauluaan jokaisena päivänä, kun aurinko nousee. Mä hymyilen, vaikka kipu mun sisälläni kasvaa. Mä nauran enemmän, vaikka ajattelen kuolemaa. 

Mä en tahdo saada muita itkemään. Mä tahdon antaa heille vielä muistoja minusta. Olla se mitä ne haluaa, sillä en ole koskaan se mitä itse haluaisin. Sillä mä en halua mua ollenkaan... Tahdon, että muut muistaa kuinka mä hymyilin. Tahdon, että ne kuulee korvissaa mun naurun. Jota itse kuitenkin inhoan... Tahdon, että ne luulee mun olleen hetken onnellinen. Ne ei saa tietää totuutta, ei sitä miten pohjalla mä nyt kävelen. Mä katoan ja ne ihmettelee miksi. Miksi, kun mulla meni niin hyvin... En anna heidän nähdä mun sisinpään, en tahdo enää ketään satuttaa... 

Kaikki on harkittua, kaikki on pohdittua. Mä olen melkein siellä, siellä mistä en mitään tiedä... Vielä kuljen näillä kipeillä teillä ja yritän jaksaa hymyillä. Yritän kokea ja nähdä. Enkä mä syytä ketään. Ne yritti jo kaiken ja niin minäkin. 

Jokin minussa tahtoo turvaan. Se pieni tyttö sisälläni koittaa huutaa. Se kaipaa osastovankilaan, kivisien seinien suojaan. Se tahtoo paeta itseään ja maailmaa liian pahaa. Vaikka kukaan ei anna mahdollisuutta. Se toinen vahvempi nainen sisälläni huutaa, että mun on kuoltava. Että pitää hymyillä, näytellä vaan samaa valhetta. Se pieni tyttö jää yksin itkemään, kun se vahva paiskoo ovet kiinni. Ja mä jään sisälle lukkojen taa. Omaan mieleeni, joka huutaa eri suuntiin. Ja mä hypin ristiin ilman, että voisin päättää. 
Turvaan vai hautaan... 

"Olen ylpeä itsestäni."

 

Yritän takoa tuota lausetta mun päähän. Se on vaikeaa, välillä hyväksyn sen ja välillä romutan ihan täysin. Mut nyt mulla olisi oikeasti syytä olla ja se tuntuu ihmeelliseltä... 

Leipominen on mulle, kuin uni. Silloin voin unohtaa kaiken. Mulla hetken lupa hengittää ja keskittyä vain siihen. Huomasin ensimmäistä omaa reseptiä kehitellessä, että tää on mun juttu. Tätä mä osaan oikeasti ja tästä mä tykkään! Mun sisinpäni valtasi outo tunne, tapahtumaketju, joka johti tähän. Olisiko tämä mun tarkoitus? Leipominen? Pitäisikö mun mennä opiskelemaan kondiittoriksi, pitäisikö perustaa kahvila vai pitäisikö vaan kylmästi todeta ettei se kuitenkaan onnistu. Hylätä tämäkin "haave" siinä pelossa, että taas epäonnistun. Saan aina negatiivisensävyn näihin teksteihin, se on kai vaan tapa... 

Mä olin ihmeissäni miten palaset loksahtivat ja tunsin jonkun lämmön sisälläni. Silmät kirkastuivat, kun toisella yrittämällä sain reseptin toimimaan. Olin jopa vähän ylpeä itsestäni. Se on tosi harvinaista... Yritin etsiä vikoja, ehkä niitäkin vielä löytyy. Ja alan listata niitä kuitenkin jossain vaiheessa... Vaikka kaikki ketkä maistoi niitä niin tykkäsi. Huomasin, että tämä se on... Mun juttu, mä tykkään tästä. Kun leivon niin pääsen hetkeksi ihan toiseen maailmaan, pois kaikesta tuskasta mitä koen. Ja tämä tunne tuli vasta nyt, kun ymmärsin luoda jotain uutta mitä ei vielä ole. Tuntui uskomattomalta, mä pystyin johonkin muuhunkin kun itseni tuhoamiseen! Mä pystyin jopa myöntämään mielessäni, että mä onnistuin. Että mä rakastan tätä... 

Kuitenkin on varjopuolia... Kuitenkin on se ruoka mikä pelottaa, mikä ahdistaa. Ja asiat sen ympärillä. Ehkä mä keksin jotain tai sitten tämäkin jäi vaan ajatuksentasolle, mun on niin vaikea toteuttaa asioita. 

Tärkeintä on, että sain huomata pystyväni tuntea hyvää. Että sain olla ylpeä itsestäni. Sain tuntea osaavani jotain. Pääsin hetkeksi pois kaikesta tuskasta. Kuin uneen missä mun ei tarvi huolehtia mistään.

Elämäni kipein muisto, vaiettu salaisuus.

Kunpa vain voisin sanoa sille 17 vuotiaalle tytölle ettei tekisi sitä virhettä... 

Huomaa kaipaavani Häntä, vaikka en usein. Silti mun mieli ajattelee, vaikka mä en ajattelisikaan. Huomaan, että muhun sattuu nähdä vieläkin Hänen kuviaan. Huomaan, että olen kateellinen sille vanhemmalle naiselle... Syytän ja syytän, itseäni. En kestä sitä vääryyttä mitä olen tehnyt. Mä en voi korjata mitään enää, ei se kirje korjannut mitään. Mä en pysty elää tämän syyllisyyden ja petoksen kanssa. Mä olen huono ihminen, mä tein niin väärin Hänelle ja itselleni myös. 

Mä menin jonnekkin mihin ei pitänyt. Monta kertaa... Mä olen petturi, valehtelija, satuttaja. Mä tein väärin Häntä kohtaan, enkä anna itselleni sitä anteeksi koskaan. Hän vihaa minua ja oli sanonut ettei tahdo olla mun kanssa missään tekemisissä. Mä satutin myös itseäni, mua satutettiin. Mun luottamusta käytettiin hyväksi kirjaimellisesti... Silti mä hain läheisyyttä, mä hain turvaa, ihmistä joka on siinä. Mutta samalla mä tuhosin itseäni. Itkin joka kerta, kun ajoin sieltä pyörällä pimeässä kotiin. Muhun sattui, mutta mä jatkoin silti sitä kierrettä. Mä en vaan halunnut olla yksin. Ja joka kerta muhun sattui, mua satutettiin. Sanottiin vain, että mulle voit puhua, mä ymmärrän. Ja sitten minun pahaa oloani käytettiin hyväksi. Mä vain jatkoin, vaikka mua satutettiin. Mä pelkäsin... Ystävä varoitteli mua, mutta mä en kuunnellut. Mä vaan menin uudestaan ja uudestaan... En muista edes miten monia kertoja. Sen tiedän ettei niitä pysty laskea yhden käden sormin... 

Enkä koskaan puhunut tästä, sillä se oli mun oma vika. Mä olin petturi, valehtelija, omaa etua hakeva. Vaikka toisella ei olisi aikaa, mä en voi silti tehdä näin... En uskaltanut puhua, avata tätä edes tämän vertaa yli neljään vuoteen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan. Ehkä se on virhe, sillä mut tuomitaan kuitenkin. Mä olen vaan pettäjä, mä oon paska ihminen. En anna itselleni sitä anteeksi. En vaikka se satutti muakin, vaikka se mies satutti. Ja se mies on hoitoalalla, vaikka se teki mulle noin... Sillä kukaan ei tiedä, paitsi minä. Minä 17 vuotias... Minä, jonka elämä romuttui. Eikä se tuska poistu, koska nämä muistotkaan ei poistu. En voi kelata aikaa taaksepäin. Joudun vaan elää näiden traumojen kanssa, tuskin pystyn enää ikinä oikeaan parisuhteeseen. En ole pystynyt...

Mun täytyy vaan olla yksin... Aina... Oli ehkä virhe kirjoittaa, sillä nyt sattuu taas enemmän. Mä en jaksa tätä tuskaa, kun mulla ei ole lupaa antaa itselleni anteeksi. Ei todellakaan ole! Mun täytyy kärsiä mun rangaistus, vaikka se ei ikinä riitä. En koskaan ole kärsinyt tarpeeksi. En koskaan... Mä pelkään, että joku sanoo nyt sanan pettäjä... Mä pelkään... Mä en halua olla sellainen. Mä en halua enää muistaa. 

Antakaa mun kuolla, että voin unohtaa...

The last lullaby...

"Hän huutaa vastatuuleen

Vaikka myötätuuleen pystyisi kuiskaamaan

Soutaa vastavirtaan

Veneensä vieden koskeen kuohuvaan

Hyppää myrskyn syliin

Joka hänet uneen tuudittaa..."

Tahdon lähteä... Sydän revitään paloiksi. Mua sattuu tuntea. En olisi halunnut lukea niitä sanoja, niitä ilkeitä lauseita. Mä halusin vaan unohtaa Hänet, unohtaa tunteeni. Mutta mä en osaa. Mulla ei ole mitään enää nyt... Mä tahdon pois. Häpeän sitä kirjettä nyt. Mitä Hän ajattelee, Hän vihaa mua nyt entistä enemmän. Mä en halua olla enää täällä... Mä en jaksa syyttää enää itseäni, en jaksa elää tuskassa.

Muhun sattuu muutenkin... Elämä romuttaa mua kokoajan lisää. Se ei lopeta satuttamistaan. Mä en tahdo tätä enää... Mä luovutan. Niin on parempi... 

Anna minun nukahtaa tähän kehtolauluun

Siihen viimeiseen

Muistoon maaliskuun

Hänen katseeseen

Anna minun nukahtaa ja pyyhkiä kipuni

Nukahtaa viimeistä kertaa

Kuivaa hellästi kyyneleeni

Ja anna mun unohtaa

Päästä minut pois

Tahdon nukahtaa

Mun aikani lentää jo ois

En kestä enää sisinpäni tuskaa

Nyt kuulen laulun viimeisen kerran

Kun mä tähän pimeään yöhön nukahdan

Hei, voitko laulaa sen mulle?

Tapa minut, äiti...

Mä oon niin loppu etten meinaa jaksaa kirjoittaa. Sydämeen sattuu, ihan oikeasti sattuu. Siihen sattuu, se vetelee viimeisiään. Mä kuolen... Leivon viimeisillä voimillani "Enkelin paratiisileivoksia", sovelsin erästä reseptiä. Mua itkettää, mä tahdon, että tää kipu loppuis jo...

Eilen yöllä rintakehää särki ja kylkiluita pisteli. Tänään alkoi sattua sydämeen. Sattuu hengittää. Mä olen aavistellut mun kuolemaa. Ja tiedän, että tää oksennuskerta voi olla se kohtalokas. Mutta mä en jaksa välittää, mä en jaksa. Mun mieli ei jaksa, eikä sydän. Särkee, sattuu, puristaa. Tappakaa joku minut jo pois... 

Sattuu, en jaksa nousta ylös. Mä en jaksa... Pelkään lähteväni uudelle kierrokselle. Hoin vessassa kahta sanaa... 

*Tapa minut... Tapa minut... Tapa minut...* 

Uudelleen ja uudelleen. Mä pyysin ja anelin poispääsyä, mä itkin ja hakkasin vessanpöntön reunaa. Siltikään mun pyyntöä ei kuultu. Sydän pomppii hullusti, vähän väliä sattuu... Mä vaan odotan, että se luovuttaa tai... Että itse luovutan. Mä en jaksaisi enää yhtään päivää. Toivon, että mun sydän lakkais jo lyömästä...

Joskus mulla oli elämänhalua...

Joskus mulla oli unelmia...

Joskus mulla oli elämänhalua...

Joskus olen halunnut jotain muutakin, kuin kuoleman...

Silloin halusin...

Vähintään kaksi kissaa, joita saisin rakastaa. Sain nuo kaksi kissaa, mutta en ole tarpeeksi hyvä niille tällähetkellä.

Halusin eläinlääkäriksi, halusin lastenohjaajaksi, halusin eläintenhoitajasi, luonto-oppaaksi ja vaikka mihinkä kouluun. Mutta mä halusin kouluun! Ja halusin työn, josta oikeasti tykkäisin ja jota osaisin.

Mun unelmani oli omakotitalo järven rannalta... (Mieluiten hirsitalo). Siellä olisin elänyt kissojen ja ehkä jonkun aivan ihanan miehen kanssa, joka olisi ymmärtänyt mua. Ehkä olisin halunnut perheenkin... Lapsia...

Tahdoin muuttaa maalle tai edes johonkin pienempään paikkaan, kuin tämä kaupunki on. Tahdoin rauhaa ja kauniin luonnon, josta voisin ottaa valokuvia. Tahdoin naapurit, jotka olisivat aina tarjonneet apua ja jutelleet niitä näitä. Jotka olisivat olleet, kuin ystäviä.

Tahdoin olla se, joka selviäisi. Joka voisi kirjoittaa kirjan siitä ettei saa luovuttaa. Halusin auttaa muita ja sanoa, että onnellisen elämän pystyy saada ettei se ole mahdotonta...

Mutta...

Nyt mä en usko enää, että se on mahdollista. Halusin vaan nuo asiat. Kauniin kodin, miehen, perheen, työn ja tunteen, että mä selvisin.

En saanut niitä...

En jaksa enää uskoa, että saan niitä.
Olen liian pohjalla ja mun aikani täällä loppuu...

Tämä elämä oli vaan haavetta, pelkkää unelmaa jota en osannut saavuttaa...
Mä tahdon vaan sanoa, että saavuttakaa te omat unelmanne ennen, kuin ne viedään pois.
Ennen, kuin joku tulee ja vie ne pois pimeyteen.
Älkää antako kenenkään viedä niitä teiltä pois koskaan!

Muhun sattuu niin, eikä sitä nää kukaan.
Aika kuluu ja mä yritän vielä nähdä mun rakkaimpiani.
Yritän saada vielä elää...
Vielä hetken.
Mä en osaa selittää...
Mä tahdon vain nauraa teidän kanssa
Ja kuolla hymyillen...

Peilissä silmät väsyneet.

Valheista rakennettu maailma. Kivusta kasattu piilopaikka. Kyynelmeri, johon tuskani hukkuu. Hymy, joka vain mun yksin ollessani nukkuu. Askeleet, jotka kävelevät pimeydessä. Kiukku, joka virtaa kylmissä verisuonissa. 

Mua sattuu hetki hetkeltä enemmän, mutta peitän kaiken kauniisiin sanoihin. Peitän kaiken villapaitojen alle. Vain yksin mulla on lupa itkeä, muuten täytyy hymyillä. Täytyy antaa ihmisten uskoa, että mulla on tulevaisuus. Suunnitelmia ja työ tiedossa, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Mä vaan valehtelen. Kaikki sanani on valhetta, paitsi täällä jokainen sana on totta... 

Oikeasti mä haluan vaan lähteä, mutta en pysty sanoa sitä enää ääneen. Pystyn vain hymyillä. En halua hakea huomiota, mun on parempi pärjätä yksin. Haluaisin sanoa jotain kaunista mun elämästä. Olisi paljon valheita mitä voisin todeksi väittää. Voisin vain nauraa ja esittää onnellista. Vaikka kuljen tässä sumussa määränpäänä kuolema... Mä haluan, että mun läheiset uskoo hyvään. Että mä pärjään ja jaksan, ettei mulla mene näin huonosti. Haluan ettei ne murehdi. Haluan, että ne voi elää ilman taakkaa minusta. 

Haluan, että ne voi elää ilman minua...

"En jäädä voi

Ei, en jäädä voi

Vaikka tahtoisinkin

Mut mun on parempi yksin

Vaikka sydän mun huutaa

Ja on rakkautta vailla

Järki toimii vaan nykyään niin eri lailla

En jäädä voi

Ei, en jäädä voi

Mun on parempi yksin..."

Mun kuva sumentuu, kun yritän olla joku muu.

Kipu on helpottanut hieman... Yritin kertoa isälle ja äidille, että haluan paremman ratkaisun. Kerroin jotain miltä musta tuntuu. Ehkä he ymmärsivät... En vaan tiedä miten saadaan käsiteltyä ne monien vuosien asiat. Kaikki ne asiat mitkä mua vaivaa, mitä mietin ja murehdin. 

Ehdotin perheterapiaa, mutta tiesin ettei ne enää siihen halua... Se oli niin huonoa niiden mielestä... En mä tiedä kuinka me saadaan kaikki nämä asiat keskenään käsiteltyä ilman riitoja ja huutamista. En usko, että saadaan. Mun on niin vaikeaa edes ruveta puhumaan heille, kun en ole oikeastaan koskaan puhunut. Eikä ongelmia ole oikein ikinä käsitelty, eikä niistä ole puhuttukkaan. Mä en vaan tiedä pystynkö kuulla heidän suorat mielipiteensä ja haukkumiset... Enkä tiedä pystynkö itse sanoa mitään oikein, miltä oikeasti tuntuu. Mutta tääkin tuntuu niin hölmöltä ja lapselliselta pitää välejä poikki. En tiedä nyt miten edetä ja mistä on sallittua edes puhua. Vanhat asiat pitää äidin mukaan unohtaa ja siirtyä elämässä eteenpäin. Eli ehkä mun pitää olla vaan hiljaa ja kitua yksin... Mutta en mä tätäkään enää jaksa. 

Mun kuva itsestä alkaa myös hämärtyä ja sumentua, taas. Näen kaiken huonona vaan. Alan vajota siihen pohjaan ja elää jälleen siinä todellisuudessa... Nyt pidän sitä jopa hyvänä ratkaisuna. Enkä jaksa enää juuri muusta välittää. Se on ykkönen, eikä muuta juuri olekkaan... Onneksi on ollut edes hieman valoisampi mieli nämä kaksi viime päivää. Jaksan paremmin taas seuraavan romahduksen, kun se tulee mun luo...

Ystäväkirja.

Tässä mun Blogiystäväkirjani. Kopioitu blogista: Sydämellä Niina

SUOSIKKI..

Kaupunki? Monet kaupungit Suomessa... Rovaniemi, Tampere, Lappeenranta... Helsinki oli myös yllättävän kiva tänä kesänä! (Viihdyn hyvin Suomessa)

Lomakohde? Portugali, Norja, Kreikka ja tietysti ne Kanariansaaret! 

 
 Biisi? Haloo Helsinki - Kevyempi kantaa

Ravintola ja annos? Rosson Lohituorepasta tai Amarillon Kasvishampurilainen. (Enpä hirveästi ravintoloissa käy)

Juoma? KAHVI! Vähäkaloriset limsat ja energiajuomat. Monet mehut myös. Hyvää päivää- juoma on tullut taas mun elämään takaisin.

Leffa? Monenlaiset leffat, fiiliksen mukaan. Nyt on taas joku lastenleffakausi menossa.

TV-sarja? Valheen vangit, Armanin viimeinen ristiretki, Vain elämää.

 

Kirja? Luen tosi vähän nykyisin, mutta ehkä tuosta kaveri kirjoittamasta tulisi uusi lemppari.

Asu? Juhlamekot (joskus ostelinkin niitä ihan milloin vain). Kesällä rakastuin niihin "sortsiasuihin". Talvisin kaikki ihanat villapaidat, varsinkin pitkät!

Meikkituote? Meikkivoide. Yleensä vaan pohjustan ihon ja laitan kulmat, muuten harvoin jaksan meikata.

Hiustuote? Hiuspinnit.

Sovellus? Insta tällähetkellä kyllä varmaankin.

Instagrammaaja? Kaverit, joita seurailen. Ja no joku valiofi ja pirkka_kokkaa (koska niissä on useinkin kivoja reseptejä).

Mitä vaatekaapistasi löytyy? Tällä hetkellä ainakin sotku! Pitäisi karsia vaatteita taas. Mulla on kaiken tyylisiä vaateita eri fiiliksiä varten. Jos ahdistaa niin löysät liian isot paidat tms.

Mitä pakkaat mukaan matkalle? Passi ja hammasharja... Njoo ehkä jotain muutakin. Riippuu tietysti minne päin matkaa. Viimeksi, kun vaeltamassa olin niin lähti kaikki eräjormailutavarat mukaan!

Mitä teet kotona, kun kukaan ei näe? Joskus laitan musiikkia soimaan ja tanssin mitä ihmeellisimpiä koreografioita. Joskus otan jopa kissan syliin ja tanssin sen kanssa.

Mitä laukustasi löytyy aina? Lompakko, kelakortti, passi, lääkkeitä, harja, jotain juomista.

Viimeisin sisustusostoksesi? Valokuvakehys.

Viimeisin Whatsapp-viesti? Aa. :/

Kotikaupunkisi paras paikka shoppailuun, syömiseen ja drinkeille? Noh keskusta, siellä on eniten liikkeitä. En voi paljastaa mitään ruokapaikkojen tai baarien nimiä, ettei niitä heti olla Googlamassa... Tää mun asuinpaikka saa olla vieläkin mysteeri.

Mitä ostoslistallasi on tänä syksynä? Ei mun oikeestaan tarvisi ostaa muuta kuin talvitakki... Mutta aina tulee kaikkeen muuhunin hurahdettua!

Paras tapa tuhlata 50 euroa? Johonkin mitä oikeasti tarvii tai jos saa antaa jollekkin jonkun lahjan. Reissu olisi kaikkein paras, mutta tuolla ei taida vielä hirveemmin mihkään päästä...

Tämän Blogiystäväkirjan saa tehdä nyt ne ketkä haluaa. Mulle tää oli ainakin kivaa vaihtelua ja piristystä!

Elämä vie multa kaiken, minutkin.

Nämä merkit ennustaa mun kuolemaa. Mä en ymmärrä, kun tunnistan tapahtumat. Tiedän niiden jo tapahtuneen. Tunnen, että kuolen pian. Tuntuu, että se päivä on jo lähellä. Tää tunne on niin vahva, että mä pelkään sitä. Pelkään, kun en tiedä milloin kuolen. Vaikka tunnen, että seison jo ihan reunalla. Näen itseni siinä reunalla ja mä itken, koska en voi tehdä mitään. Kaikki on jo "valmiiksi kirjoitettu", mä en voi kuin kulkea sitä kohti. Tää tunne on ollut vahva 3-4 kuukautta. Olen tiennyt, että kuolen pian. Olen tiennyt jo virheet mitkä tulen tekemään. Mä en ymmärrä enää yhtään, mä vaan pelkään. Haluan tietää milloin mä putoan, enkä elää tässä pelossa kokoaikaa vaan odottaen lähestyvää kuolemaani. Mä en jaksaisi kärsiä ja pelätä.

Mä tiesin... Mä olin päivystysosastolla yön, taas. Ei mitään vakavaa. Otin ylimääräisiä rauhottavia vaan siksi, että saisin nukuttua. Ettei tarvisi enää kestää sitä samaa päivää. Mutta mä olen kunnossa, vaikka aamulla sieltä herätessäni halusin vaan enemmän kuolla. Halusin sitä niin paljon... En tiedä miten jaksaa, miten kestää enää. Sitähän mä olen hokenut täällä ja olen kokoajan enemmän tosissani. Voimat vähenee kokoajan. Mä vajoan vaan alemmas hetki hetkeltä. Enkä pysty pysäyttämään sitä. Mä oon liian väsynyt. Liian surullinen. Liian kipeä ja tuskainen. Liian huono. Liian epäonnistunut ihmisenä. Mä oon ihan liian kyllästynyt tähän elämään ja vielä enemmän itseeni...

Kunpa ei tarvisi enää joskus herätä tuosta...

Kauniit sanat ovat hukkuneet pimeyteen.

Mun piti tulla kirjoittamaan jotain positiivista, mutta mä en pysty. Mä en löydä mitään, en yhtään kaunista sanaa. Ne kauniit sanat ovat hukkuneet pimeyteen. Mä olisin jo valmis hyppäämään, valmis lentämään. Valmis lopettamaan tämän tuskan. Haluan vaan pois, enemmän kuin mitään muuta. Enemmän kuin elämää mä tahdon kuolla. 

Mä en jaksa näitä päiviä. Yritän silti, yritän ja yritän etsiä valoa ja voimaa. Mutta mä en löydä mitään, en ainuttakaan valonsädettä. Silti mä hymyilen, että edes se toisi paremman olon... Mutta ei sekään tuo mulle mitään. Aika valuu hukkaan, tiimalasin hiekka valuu silmieni edessä. Enkä mä ole saavuttanut mitään, mä en ole löytänyt iloa ja tarkoitusta. Elämä ei ole antanut mun voida hyvin ja aika loppuu. Se loppuu... Onko se mun vika, että elämä teki minusta epävakaan? Onko kaikki vaan mun syytä ja saamattomuutta? Olenko minä vaan niin huono, että minä itse olen valinnut voida huonosti? En tiedä... Vihaan elämää, mutta elämäkin vihaa minua. En jaksa vaan enää. Otan opamoxin ja yritän hengittää. Yritän olla ajattelematta kuolemaa. Yritän vaan... Mutta en mä osaa... Mä oon liian pohjalla. 

Mä tahdon pois. 

Mun on liian paha olla. 

En osaa huutaa, vaikka sattuu. 

Osaan vaan itkeä yksin hiljaa.

Ja tiedän, että nyt en voisi enää selvitä. 

Jos mä päätän luovuttaa. 

Koin hennon otteen, näin väsyneen kehon...

Mä oon pahoillani etten mä taistellut. Mä oon epäonnistunut varmasti teidän monien lukijoiden silmissä... Mun oli taas pakko lähteä sille tielle, mitä yritin pitkään välttää. Mistä yritin taistella itseni pois. Mä en vaan jaksanut enää taistella, vajosin taas niihin vääristyneisiin kuviin itsestäni. Aloin elää taas siinä samassa valheessa kuunnellen vaan sitä yhtä. Aloin tehdä niin kuin se sanoo. Vähensin syömisiä... Vähensin lisää. Otin käyttöön muita apukeinoja. Mä en tiedä mitä sanoa, mä vaan halusin olla normaali ja onnellinen, tarpeeksi hyvä itsenäni. En saanut olla, en riittänyt. Ihmiset vaan arvosteli, ne vaan haukkui ja huomautteli. Mä en voinut olla normaali ja onnellinen. Vaan mun piti palata tähän maailmaan. Jossa yritän kelvata edes itselleni, jos en kellekkään muulle edes koskaan kelpaa. Olisi sitten edes minä, jolle kelpaisin... 

En pystynyt tähän. En enää haluakkaan pystyä, tai en tiedä onko se edes mun oma ajatus... En kuitenkaan lopeta kirjoittamista tässä blogissa! Pidän vaan aiheet nyt erillään toisistaan. Yritän pitää itseäni edes vähän järjissäni täällä, kun tuolla toisaalla oon iha järjetön... En oikeen tiedä nyt mihin olen matkalla. Oon niin sumussa taas... Yritän vaan jaksaa taas tämänkin päivän edes jotenkin...

Jos sä tahdot niin en ole elävä enää.

Haluan vaan lentää pois, vaikka nää siivet ei kannakkaan. Haluan vaan hypätä korkealta ja liiskautua asvalttiin. Haluan kävellä kauas pois ilman, että koskaan palaisin takaisin. Elämä ei tarvitse mua enää, kukaan ei oikeasti tarvitse. Mä oon turha ja tarpeeton, kukaan ei jäisi kaipaamaan mua. Mulla ei ole täällä mitään, en haluaisi jäädä enää tänne tuskaan ja turhuuteen. Elämä ei tarvi mua enää, enkä mä tarvi sitä. Kyllä mä voin lähteä. Voin lähteä, jos sä tahdot niin. 

Mä en saa merkitystä mistään mitä teen. En saa hyvänolon tunnetta enää. Vajoan masennuksen kuoppaan, kokoajan syvemmälle. Ainut mikä tuo vähän merkitystä elämälle on laihdutus (josta kirjoitan tarkemmin toisessa blogissa). Siksi mä taistelen, että voin laihtua. Että voin lopulta (toivottavasti) kuihtua pois... Ristiriitainen olo. En mä vaan halua enää elää. En juuri yhtään. Kierrän ympäri kaupunkia joka päivä ja tuhlaan rahaa, ei mua jaksa edes kiinnostaa. Ei silläkään ole enää merkitystä. Kello on kymmenen illalla ja haluaisin jo nukkumaan. Mulla on niin paha olo ja kaikki vaan sattuu niin paljon. Etten kestä tätä enää... 

Tahdon lentää

En jaksa enää

Elämä ei tahdo minua

Minä en tahdo sinua

Kipu maalaa kasvoni

Kyyneleet hukuttakaa mun tuskani

Tahdon vajota lattialle, enkä enää hengittää

En jaksa vaan yhtään enempää

Elämä tahtoo, että kuolen

Ja pyyhin jo kalenterin ensivuoden

Se näyttää mulle kallion miltä hypätä

Se sanoo jos osaat niin lennä

Se kuiskii mulle junaraiteista

Ja lääkepurkista

Elämä tahtoo, että lähden

Etten enää toivois, kun näen lentävän tähden

Mulla ei ole lupaa jäädä

Enkä mä tahdo olla tällä

Mä kävelen pois pimeyteen

Tuntematta enää missä meen