Heijastus.

Korkkaan... Toisen, kolmannen, viidennen... Mulla on niin paha olo, niin etsin lohtua jopa tästäkin. Tämä ei ole yhtään mun tapaista. Juon, otan pari opamoxia... Mitään ei tapahdu, tuska ei mene pois. Se ei häviä yhtään. Mä alan ajatella terää, sitä tunnetta... Kipua, ihanaa kipua. Punaisia pisaroita ja tuskaa, joka sokeutuu kivusta. Hetken mä olen siinä ja mietin. Riisun korun kaulasta ja menen eteisen nurkkaan. Laitan yhden laulun soimaan puhelimesta ja viillän niin kauan, että sama kappale on soinut kolme kertaa. Havahdun. Mun käsi on täynnä viiltoja olkapäähän asti. Vieri vieressä pitkiä punaisia juovia. Ahdistun ja haukon henkeä. Valun lattialle, joka on täynnä kivun täyttämiä pisaroita.

Lopulta kävelen huojuen vessaan ja valutan lopun tuskan viemäriin. Vesi virtaa, enkä mä tunne hetkeen yhtään mitään. Seinät kaatuu päälle taas ja mä lähden ulos pimeyteen. Kuljen taas sitä samaa reittiä. Kuljen siihen samaan rantaan, missä meri kutsuu mua jälleen. Kuu paistaa, vaikka hieman himmeämmin. Ulkona on kai pakkasta. Vesilätäköt ovat jäätyneet. Minä kuljen ja haluaisin vaan pois. Talvi tulee... Mä en ole taaskaan elänyt. Mun ajatukset on täynnä itsetuhoa, ne on täynnä ajatuksia jotka tahtoo, että kuolen. Ne on täynnä tunteita, että kaikki muut toivoo, että kuolisin pois. Ja se suurin todellinen tunne, että kuolen pian. Mun elämä on on enää vaan pelkkä heijastus todellisuudesta. 

Itseni kadotin kylmään tuuleen

Nauruni lähetin myrskyiseen mereen

Iloni sammui kuin kynttilä sateessa

Askeleeni väsyivät kulkemaan sumussa

Peilikuva muuttui vieraaksi

Möröksi onnettomaksi

Ajatukset täyttyi vihalla

Mieleni varjojen pelolla

Sanat alkoivat kuiskia

Ne alkoivat vaatia

Ihmiset tahtoivat vaan toivoa

Että mä asuisin haudassa

Elämäni kadotin 

Eikä ole enää pientäkään polkua takaisin