Kauanko vielä?

Kävelen pimeään. Kuljen, enkä tiedosta yhtään mihin olen menossa. Lähden ulos illalla, koska nämä seinät alkavat kaatua yksitellen päälleni. Ei minulla ole enää kipeä olo, en mä pysty enää olla vaan tekemättä mitään. Näiden seinien sisällä ahdistuneena ajatuksissani. Kävellessäni hyppään jokaiseen vastaantulevaan lehtikasaan ja mä vaan hymyilen. Musiikki pauhaa korvissani, tuuli ulvoo musiikin yli korviini. Kävelen rantaan, kylminpään mahdolliseen paikkaan. Tuijotan aaltoja ja vuodatan muutaman kyyneleen, jotka lentävät tuulen mukaan. Tunnen kuinka aallot kutsuu mua taas. Se synkkä vesi kutsuu mua pimeään pohjaan. Mä katson aaltoja ja tunnen matkani vähyyden. Lähtiessäni kävelemään nään yhdellä parvekkeella punaiset jouluvalot ruukussa. Silloin tunnen vahvasti etten näe enää tulevaa joulua. Vanhemmat puhuu, että kai tulen jouluna kotiin. Sanat menevät ohi korvien... *Ei mua ole silloin, en mä voi siis tulla.*  Mutta mä hymyilen ja vastaan, että en tiedä. Jouluun on alle kaksi kuukautta. Mä ymmärrän, että vuosi on taas mennyt. Enkä mä onnistunut, mä en osannut elää. En vaikka kuinka yritin löytää onnen ja etsiä vastauksia. Tapasin paljon uusia ihmisiä, mutta kukaan ei ymmärtänyt mua. Mä unohduin nopeasti, kuin en olisi ollut edes elossa heidän silmissään. Ystävä vakuuttaa, että näen joulun... Mun tunne kuolemasta on vaan niin vahva, ihan liian vahva. Mun kehokin käyttäytyy miten sattuu. Kaikki on pielessä, mä kuolen... Välillä pelkään sitä, mutta olo on aika tyyni. Mä en ole ikinä ollut tälläisellä matkalla, kun tämän vuoden olen ollut. Tämä tunne on seurannut mua koko vuoden ja voimistunut vaan. Mä tiedän, että pian mä lennän. Onneksi olen saanut elää edes tämän verran...

Kävelen aallonmurtajan päähän ja tahtoisin huutaa tuleen, mutta en taaskaan uskalla. Hengitän jäätävältä tuntuvaa ilmaa keuhkoihin. Suljen silmät ja toivon... Avaan silmät ja itken. Hengitän ja yritän rauhoittaa itseni. Tunnen kylmyyden mun sisällä, se hiipii pitkin kylkiluita sydämeen asti ja saa minut vapisemaan. Askeleeni horjuvat, huojun tuulessa. Jään tuijottamaan merta joka kohdassa. Niitä tummia aaltoja ja huojuvia kaisloja, täysikuuta joka valaisee tien, aivan kuin olisi päivä eikä yö. Kävelen takaisin kotiin. Mun piti olla vaan hetki ulkona ja olinkin tunnin. Mä en tuntenut väsymystä, vaikka päivällä en jaksanut kävellä juuri yhtään ja kävely oli hyvin vaivalloista. Nyt mä en tuntenut enää olevani yhtään kipeä. Mulla oli energiaa, ihan liikaa...

Sumu lisääntyy, vaikka sen piti mennä pois. Lääkärit, hoitajat ja terapeutti sanoi kaikki, että tää mun olo on vaan väliaikaista. Sen piti helpottaa, miksei se helpota? Kertokaa joku mulle, miksen mä herää enää? Miksi mä elän vaan tässä epätodellisuudessa, jossa mikään ei ole totta? Mä en jaksa tätä. Elän vaan jossain rajamailla, puolikuolleena. Tajuamatta todellisuutta. Maailma ei näytä enää samalta, ei enää kauniilta. Se ei näytä miltään... Ihmisten kasvot ovat sumuiset, samoin mun kuva peilissä. Se peilikuva, joka on ihan vieras. Havahdun, jos joku alkaa yhtäkkiä puhua mulle. Kuin en olisi ollut edes siinä... En ajattele mitä sanon, sanat vain tulevat jostain. Ja joskus sanon ihan jotain hölmöä ja häpeän itseäni koko päivän. Tätä oloa on vaikeaa selittää... Osaan vaan sanoa, että tämä on taas pahentunut. Mä en tunne enää tätä maailmaa, enkä itseäni. Kaikki on vierasta ja mä pelkään kaikkea. Kuvittelen tummia varjoja kadulle, pelkään, että ne hyökkää. Haluaisin vaan, ettei kukaan näkisi mua. Kaikki kaunis unohtuu, tunne katoaa. Muisto häviää sumuun. Aivan kuin en olisi ollut edes siellä, edes kokenut sitä muistoa. Mä elän, vaikka en tunne eläväni.

 

 

*Pelastakaa minut...*

*Minä en jaksa...*

*Kuolema tulee...*

*Se vie minut pois, se vie minut oikeasti kohta pois.*

*Mä tunnen sen, mä kuolen kohta...*