Elämäni kipein muisto, vaiettu salaisuus.

Kunpa vain voisin sanoa sille 17 vuotiaalle tytölle ettei tekisi sitä virhettä... 

Huomaa kaipaavani Häntä, vaikka en usein. Silti mun mieli ajattelee, vaikka mä en ajattelisikaan. Huomaan, että muhun sattuu nähdä vieläkin Hänen kuviaan. Huomaan, että olen kateellinen sille vanhemmalle naiselle... Syytän ja syytän, itseäni. En kestä sitä vääryyttä mitä olen tehnyt. Mä en voi korjata mitään enää, ei se kirje korjannut mitään. Mä en pysty elää tämän syyllisyyden ja petoksen kanssa. Mä olen huono ihminen, mä tein niin väärin Hänelle ja itselleni myös. 

Mä menin jonnekkin mihin ei pitänyt. Monta kertaa... Mä olen petturi, valehtelija, satuttaja. Mä tein väärin Häntä kohtaan, enkä anna itselleni sitä anteeksi koskaan. Hän vihaa minua ja oli sanonut ettei tahdo olla mun kanssa missään tekemisissä. Mä satutin myös itseäni, mua satutettiin. Mun luottamusta käytettiin hyväksi kirjaimellisesti... Silti mä hain läheisyyttä, mä hain turvaa, ihmistä joka on siinä. Mutta samalla mä tuhosin itseäni. Itkin joka kerta, kun ajoin sieltä pyörällä pimeässä kotiin. Muhun sattui, mutta mä jatkoin silti sitä kierrettä. Mä en vaan halunnut olla yksin. Ja joka kerta muhun sattui, mua satutettiin. Sanottiin vain, että mulle voit puhua, mä ymmärrän. Ja sitten minun pahaa oloani käytettiin hyväksi. Mä vain jatkoin, vaikka mua satutettiin. Mä pelkäsin... Ystävä varoitteli mua, mutta mä en kuunnellut. Mä vaan menin uudestaan ja uudestaan... En muista edes miten monia kertoja. Sen tiedän ettei niitä pysty laskea yhden käden sormin... 

Enkä koskaan puhunut tästä, sillä se oli mun oma vika. Mä olin petturi, valehtelija, omaa etua hakeva. Vaikka toisella ei olisi aikaa, mä en voi silti tehdä näin... En uskaltanut puhua, avata tätä edes tämän vertaa yli neljään vuoteen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan. Ehkä se on virhe, sillä mut tuomitaan kuitenkin. Mä olen vaan pettäjä, mä oon paska ihminen. En anna itselleni sitä anteeksi. En vaikka se satutti muakin, vaikka se mies satutti. Ja se mies on hoitoalalla, vaikka se teki mulle noin... Sillä kukaan ei tiedä, paitsi minä. Minä 17 vuotias... Minä, jonka elämä romuttui. Eikä se tuska poistu, koska nämä muistotkaan ei poistu. En voi kelata aikaa taaksepäin. Joudun vaan elää näiden traumojen kanssa, tuskin pystyn enää ikinä oikeaan parisuhteeseen. En ole pystynyt...

Mun täytyy vaan olla yksin... Aina... Oli ehkä virhe kirjoittaa, sillä nyt sattuu taas enemmän. Mä en jaksa tätä tuskaa, kun mulla ei ole lupaa antaa itselleni anteeksi. Ei todellakaan ole! Mun täytyy kärsiä mun rangaistus, vaikka se ei ikinä riitä. En koskaan ole kärsinyt tarpeeksi. En koskaan... Mä pelkään, että joku sanoo nyt sanan pettäjä... Mä pelkään... Mä en halua olla sellainen. Mä en halua enää muistaa. 

Antakaa mun kuolla, että voin unohtaa...