Elämä vie multa kaiken, minutkin.

Nämä merkit ennustaa mun kuolemaa. Mä en ymmärrä, kun tunnistan tapahtumat. Tiedän niiden jo tapahtuneen. Tunnen, että kuolen pian. Tuntuu, että se päivä on jo lähellä. Tää tunne on niin vahva, että mä pelkään sitä. Pelkään, kun en tiedä milloin kuolen. Vaikka tunnen, että seison jo ihan reunalla. Näen itseni siinä reunalla ja mä itken, koska en voi tehdä mitään. Kaikki on jo "valmiiksi kirjoitettu", mä en voi kuin kulkea sitä kohti. Tää tunne on ollut vahva 3-4 kuukautta. Olen tiennyt, että kuolen pian. Olen tiennyt jo virheet mitkä tulen tekemään. Mä en ymmärrä enää yhtään, mä vaan pelkään. Haluan tietää milloin mä putoan, enkä elää tässä pelossa kokoaikaa vaan odottaen lähestyvää kuolemaani. Mä en jaksaisi kärsiä ja pelätä.

Mä tiesin... Mä olin päivystysosastolla yön, taas. Ei mitään vakavaa. Otin ylimääräisiä rauhottavia vaan siksi, että saisin nukuttua. Ettei tarvisi enää kestää sitä samaa päivää. Mutta mä olen kunnossa, vaikka aamulla sieltä herätessäni halusin vaan enemmän kuolla. Halusin sitä niin paljon... En tiedä miten jaksaa, miten kestää enää. Sitähän mä olen hokenut täällä ja olen kokoajan enemmän tosissani. Voimat vähenee kokoajan. Mä vajoan vaan alemmas hetki hetkeltä. Enkä pysty pysäyttämään sitä. Mä oon liian väsynyt. Liian surullinen. Liian kipeä ja tuskainen. Liian huono. Liian epäonnistunut ihmisenä. Mä oon ihan liian kyllästynyt tähän elämään ja vielä enemmän itseeni...

Kunpa ei tarvisi enää joskus herätä tuosta...