Mun kuva sumentuu, kun yritän olla joku muu.

Kipu on helpottanut hieman... Yritin kertoa isälle ja äidille, että haluan paremman ratkaisun. Kerroin jotain miltä musta tuntuu. Ehkä he ymmärsivät... En vaan tiedä miten saadaan käsiteltyä ne monien vuosien asiat. Kaikki ne asiat mitkä mua vaivaa, mitä mietin ja murehdin. 

Ehdotin perheterapiaa, mutta tiesin ettei ne enää siihen halua... Se oli niin huonoa niiden mielestä... En mä tiedä kuinka me saadaan kaikki nämä asiat keskenään käsiteltyä ilman riitoja ja huutamista. En usko, että saadaan. Mun on niin vaikeaa edes ruveta puhumaan heille, kun en ole oikeastaan koskaan puhunut. Eikä ongelmia ole oikein ikinä käsitelty, eikä niistä ole puhuttukkaan. Mä en vaan tiedä pystynkö kuulla heidän suorat mielipiteensä ja haukkumiset... Enkä tiedä pystynkö itse sanoa mitään oikein, miltä oikeasti tuntuu. Mutta tääkin tuntuu niin hölmöltä ja lapselliselta pitää välejä poikki. En tiedä nyt miten edetä ja mistä on sallittua edes puhua. Vanhat asiat pitää äidin mukaan unohtaa ja siirtyä elämässä eteenpäin. Eli ehkä mun pitää olla vaan hiljaa ja kitua yksin... Mutta en mä tätäkään enää jaksa. 

Mun kuva itsestä alkaa myös hämärtyä ja sumentua, taas. Näen kaiken huonona vaan. Alan vajota siihen pohjaan ja elää jälleen siinä todellisuudessa... Nyt pidän sitä jopa hyvänä ratkaisuna. Enkä jaksa enää juuri muusta välittää. Se on ykkönen, eikä muuta juuri olekkaan... Onneksi on ollut edes hieman valoisampi mieli nämä kaksi viime päivää. Jaksan paremmin taas seuraavan romahduksen, kun se tulee mun luo...