Tässä risteyksessä viimeisessä.

Mä kuljen täällä vaikka en tahtois

Toivoen vain, että jokin surun kasvoilta pyyhkiä vois

Näillä silmillä en näe, kuin tämän risteyksen

Tämän liian kipeän tien

Näen viitat, joista voin valita kivun tai tuskan

Valitsen ne vuorotellen, kunhan vielä jaksan

Kolmas tienviitta vie minut pois, jos en jaksa

Kolmannessa lukee kuolema

Olen nähnyt sen viitan ja kulkenut sitäkin tietä

Mutta olen aina päätynyt takaisin sieltä

Nyt mä seison risteyksessä viimeisessä

Ja katson niitä miljoonia tähtiä

Tietäen, että tahdon lentää sinne

Haurailla siivillä liian korkealle

Kun katson tätä risteystä niin tunnen, että se on viimeinen

Tahdon, että se olisi viimeinen

Minun elämäni risteyskohta

Jossa mikään ei ole mahdotonta

Jossa mikään ei ole mahdotonta...

Kipu haluaa minut.

Oon joutunut turvautumaan 2-3 opamoxiin päivittäin, että kestän tämän elämän. Haluan vaan satuttaa itseäni, tuhota itseäni. Leikkaan ihosta paloja saksilla, ahmin ja oksennan. Haluaisin juoda itseni humalaa, hukuttaa murheeni. Ottaa opamoxeja yhtä aikaa. En pysty ostaa ruokaa kaappeihin. Söin kaiken taas ja sitten se johti tietenkin vessaan (niin kuin aina). Ei tästä tule mitään. Mä haluaisin leikata lisää paloja irti mun ihosta. Mä haluaisin vetää jotain millä saisi mielen sekaisin. Haluaisin vaan pois. Mua masentaa liikaa. Mä en jaksa. Haluan vaan tuhota itseäni, sekoilla. Lähteä johonkin baariin ja juoda niin, että muisti lähtee. Mä en jaksa välittää, mä tahdon vaan pois. 

Kävin tutustumassa siihen mt-kuntoutujien työhönvalmennukseen. Mutta sanoin, etten jaksa 6 tuntia päivässä tehdä töitä. Tuntui niin saamattomalta ja surkealta, kun en siihenkään pysty. Mutta tiedän, etten jaksaisi sitä. Ehkä johonkin starttiryhmään pääsen. En tiedä. Sekään ei oikeen jaksa enää kiinnostaa, kuin välillä pienen hetken. Mä vaan raivoan ja huudan, vihastun kaikille. Terapeutille raivosin, näille kissoille täällä, kavereillekkin helposti. Itsellenikin. Mä olen pohjalla, voisinpa vaan lähteä ja jättää kaiken. Mä haluan satuttaa itseäni... Ihan liikaa. Haluan kipua. Kipu haluaa minut. Eikä millään ole merkitystä. Vaikka sattuu ja jalat ei enää kanna. Täytyy vaan sattua lisää ja paljon. Vaikka en kestäisikkään enempää. Ei se välitä.

Sekava olo. 
Mä tahdon pois täältä.

Kyllä pidän itsestä huolen.

"Isä olen täällä maailman toisella puolen...

Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen..."

Avaimet vaihtaa omistajaa... Mä annan omat lapsuudenkodin avaimet ja isä antaa mun asunnon vara-avaimen. Hän sanoi, ettei tee tätä ilkeilläkseen. Mutta en saanut käsitystä oikeasta syystä. Hän sanoi vaan, ettei halua mun enää käyvän siellä kutsumatta. Hän haluaa, että käyn vaan jos joku on kotona... Isä ja äiti olivat pohtineet tätä asiaa ja ymmärsivät mua. Olivat ehkä jopa samaa mieltäkin, että näin on nyt paras. Että välit ovat viileät, melkeipä kokonaan poikki. Kaikki on enää neutraalia, kuin äitinikin olisi minulle kuka tahansa ihminen. En tiedä oikein mitä tuntea tai ajatella. Sisinpäni valtasi ensin rauha, vaikka itkin sen seassa muutaman kyyneleenkin. Tunnen tehneeni itsekkäästi ja väärin. Mun olisi pitänyt vain kärsiä. Mutta kaikki on nyt ohi. Mä olen rauhassa kohta kokonaan. Vielä kun saan hoidettua muutaman pakollisen asian heidän kanssaan...

Mulla tulee silti aina olemaan vanhemmat ja haluan muistaa heidät sellaisina kuin he olivat ennen mun veljen kuolemaa. Nyt mä hajotin meidän perheen. Hylkäsin sen itseni takia. Olen itsekäs, mutta mun oli pakko kerrankin olla. Muhun oli jo sattunut 12 vuotta. En jaksanut enempää tätä. Ehkä vielä joskus koputan ovelle ja istun sen kahvipöydän ääreen ja hymyilen heille. 

He yrittivät auttaa mua (niin kuin isä sanoikin), mutta se vaan pahensi. Äiti piti mua kädestä kiinni, kun makasin sairaalassa keväällä elämän ja kuolemanrajalla. Isä kantoi mua pitkän matkan sylissä autosta päivystykseen, kun mun jalat ei kantaneet. He yrittivät, mutta se vaan satutti. En syytä heitä, en tahdo syyttää. Vaan tahdon muistaa ne kauniit hetket ja äidin halaukset, kun lähdin pienenä kouluun. Tahdon muistaa iltasadut ja sen tuutulaulun, johon sain aina nukahtaa.

Joskus kaikki oli hyvin ja mä kelpasin. Mä en ollut huono vaan mä olin parasta mitä heillä oli. Kaikki vaan muuttui ja mä päädyin tähän ratkaisuun. Se tekee kipeää, mutta se jättää sisälleni rauhan. Teen oman elämäni, oman perheeni. Mutta en aio unohtaa mitään hyvää mitä sain ja mitä myös opin. En unohda teitä isä ja äiti. Mä olen kunnossa ja mä pärjään. Älkää enää huolehtiko, teidän ei enää tarvi. Mä alan nyt elää... 

"Pieni tytöntylleröinen tietä pitkin kulki

Saapui sinne Nukkumatti pienet silmät sulki

Kasvoi kuusi kukkalatva käki siinä kukkui

Mutta tytöntylleröinen nurmikolla nukkui

Pieni tytöntylleröinen sievää unta näki

Että hänen ympärilleen saapui metsän väki

Tapio ja Tellervo ja Sinipiika pieni

Mustikka ja mansikka ja suuri metsän sieni

Sipsutteli Sinipiika pienen tytön luokse

Otti kiinni kädestä ja jutteli ja juoksi

Eipä tytöntylleröinen mitään ollut vailla

Hauskaa oli oleskella Nukkumatin mailla"

Pohjalla en jaksa enää hengittää.

Oon ollut nyt kahtena päivänä peräkkäin päivystyksessä. Eilen lähdin myöhään illalla kaverin kyydillä päivystykseen. Olo alkoi tuntua niin pahalta ja sekavalta. Pääsin juttelemaan psyk. sairaanhoitajan kanssa, joka oli mulle onneksi ennestään tuttu. Kerroin paljon asioita ja pyysin saada opamoxeja. Hän lupasi yrittää saada minulle edes yhden. Mulle tehtiin samalla masennustesti, joka näytti vaikeaa masennusta. Hoitajan ilme kertoi paljon hänen katsoessa mun vastauksia. Hän näytti surulliselta ja totesi, että mä voin kyllä huonosti. Hän kysyi kolme kertaa haluaisinko osastolle ja mä vastasin ettei se auta mua... Ja etten voi mennä, koska mulla on kissat kotona. Sain kaksi opamoxia mukaan ja sovittiin, että tulen uudestaan huomenna käymään. 

Tänään kävin uudestaan ja sain kolme opamoxia mukaan. Sanottiin, että voin soittaa maanantaina polille jos vielä silloinkin on tosi paha olo. Vanhempien kanssa välit taisi mennä nyt riidalla poikki. Mä en halua enää edes nähdä niitä. Ne käänsi mun sanomiset ja tuntemukset taas mua vastaan ja mun omaksi syyksi. Ne vaan haukkui, eikä käsittänyt mitään. Olin vielä enemmän hajalla, enkä uskaltanut tulla kotiin ennen puolta yötä ettei ne tule avaimella tänne. Joudun varmaan huomenna soittaa polille, mulla on niin paha olo. Tahdon vaan kuolla... Pois tästä kaikesta pahasta. Opamoxit auttaa 3-4 tuntia, mutta sitten on taas ihan hirveä olo. Oon niin väsynyt, pohjalla ja masentunut etten kestä. Mä en ymmärrä kuinka vajosinkaan näin pohjalle. Väsyttää... En tahtoisi herätä enää unesta. Nähdä enää aamuaurinkoa... 

Ylikuormaa.

Meinasin lähteä yöllä päivystykseen... Mulla oli niin sekava olo. Kaikki kasautuu, hirveä stressi kaikesta. Pitäisi muuttaa taas ja löytää asunto jostain muualta. Pitäisi selitellä vuokranantajalle, terapeutille, lääkärille. Pitäisi katkaista välit vanhempiin kokokaan. Taas pitäisi lähteä uuteen kaupunkiin yksin ja se pelottaa ihan liikaa... Viimeksi se ei mennyt hyvin... Ahdistuneena taisin repiä vuokra-asunnon seinistä tapettia. Havahduin siihen, kun lattia oli täynnä tapetinriekaleita. Tuntui, ettei sillä ollut väliä. Ne olisi pitänyt muutenkin ottaa pois, kun kissat olivat jo hyvän alun siihen tehneet. Vajoan sängylle kippuraan ja yritän rauhoittua. Etsin kaapeista joskus käyttämiäni rauhoittavia. Löydän Serenasen ja otan sen. Vaikka se lääke ei oikein sovi mulle, koska se väsyttää liikaa. Ja seuraavana päivänä ei jaksa melkein mitään...

Mulla ei ole oikeastaan syytä jäädä tähän kaupunkiin. Mulla ei ole täällä enää ketään. Yksi ystävä... Muut ovat laittaneet välit poikki. Kukaan ei jaksa mua, enkä mä jaksa niiden haukkumista. Isoäiti välittää ja soittaa välillä, mutta me ei nähdä oikeastaan koskaan. Hän sanoi, ettei kenenkään kuulu kestää tälläistä. Ei näin nuoren varsinkaan. Mutta mä en silti tiedä mitä tehdä. Lähteäkkö vai jäädä. Molemmat ahdistaa ja hajottaa mua. En mä ole täällä onnellinen, enkä ollut syksyllä opiskellessanikaan. Perhe vahti mua sinne 200 kilometrin päähänkin...

Mä hajoan, mun psyyke ei kestä tätä painetta. Eilinen ilta ja yö meni niin sekavassa olossa, että jouduin jo pelätä... Itseäni. En halua vajota psykoosin. Tunnistan nämä merkit jo nyt, sinne mä olen matkalla. Mua pelottaa... Enkä voi tehdä mitään, en osaa tehdä mitään. Mä oon ylikuormittunut...

Isä ja äiti.

Mä en tahdo nähdä enää tätä kaupunkia. En tahdo kävellä näitä kipeitä katuja. En tahdo tavata näitä ihmisiä, enkä varsinkaan mun vanhempia. Haluan vain pois täältä. Haluan vaan paeta... Juosta karkuun ja itkeä. Tai ehkä vaan kuolla... Se on kuitenkin mun perhe, vaikka se kohtelisi miten vaan. Mutta en vaan kestä mun vanhempia enää... Olen sinnitellyt yli puoli vuotta ja vaan antanut uusia mahdollisuuksia. Vaikeaa oli jo ennen tätäkin aikaa, mutta nyt on ollut kyllä jo ihan liian hirveää... Ei auta, vaikka annan heille anteeksi ja taas uuden tilaisuuden. He eivät muutu, eivätkä anna mun unohtaa mun tekemiä virheitä. Enkä kelpaa niille, en ikinä kelpaa. Kaikki vaan pahenee meidän välillä kokoajan. Riitoja, huutoa ja raivoa. Ne syyttää mua, kaikki on aina mun syytä. Vanhat asiat nostetaan pöydälle. Syytetään, aina vaan syyllistetään.

Ulkopuoliset näkee, että mulla on ihana perhe. Tehdään yhdessä retkiä ja ulkomaanmatkoja. Hymyillään ja nauretaan. Syödään kaikki yhdessä saman pöydän ääressä. Mutta harva näkee totuuden. Kaiken sen julmuuden ja kivun. Sen minkä olen yrittänyt kantaa sisälläni 12 vuotta... Tuntuu pahalta sanoa, että vanhemmat ovat pilanneet mun elämän... Mutta niin se vain on. Enkä mä voi tuoda ongelmia esille sillä ne väittää aina vastaan. He eivät ole tehneet mitään väärää. Ne ei näe sitä. Ne ei nää kuinka ne satuttavat...

Kävimme joskus vuosia sitten perheterapiassa, mutta se ei hyödyttänyt mitään. Kaikki mitä sanoin siellä ei ollut heidän mielestä totta. He kielsivät kaiken ja väittivät vastaan. Ei siitä tullut mitään. Välit vain viilenivät entisestään...

Olen monta kertaa tämän puolen vuoden aikana miettinyt, että pakkaan tavarat ja häivyn sanomatta mitään. Katkaisen välit kokonaan... Sitä mä mietin uudelleen ja uudelleen. Mutta ne on mun vanhemmat -ajattelen... Täytyy vaan antaa vielä tilaisuus... Mutta montako tilaisuutta oikeasti vielä? Mun pitäisi vaan uskoa, etteivät he muutu. Mutta en halua ajatella niin... En haluaisi olla niin itsekäs ja vaan lähteä, koska itsestä tuntuu pahalta. Mutta en vaan jaksaisi tätä enää. Nytkään en tahdo nähdä heitä eilisen riidan ja huutovalituksen jälkeen. Tiedän, että kuitenkin kohta hymyilen taas siinä kahvipöydässä. Vaikka he eivät ole sitä edes oikeasti ansainneetkaan...

Mä vaan haluaisin niin paljon lähteä, mutta en vaan osaa... En jaksa tätä enää...
En jaksa!

Frendikortti.

En jaksa nähdä enää, elämä on niin paha. Ilkeä ja epäreilu. En halua tuntea enää. Mä en jaksa mun päätä, mä en halua ihastua! Mä en halua tuntea niin, kun se toinen ei tunne samoin... Se on turhaa, siitä ei ole hyötyä. Se tunne vaan satuttaa. 

Mä vaan hymyilen, kun hän laittaa mulle viestiä. Mulla on hyvä olla. Äiti kysyy miksi hymyilen, oonko ihastunut siihen poikaan... Ei, en mä voi olla. Mä en tahdo... Mun on ikävä häntä. Mä en haluaisi tuntea näin... Sillä hän ottaa mielummin sen... Frendikortin. Ja mun pitää suostua vain siihen, tyytyä ettei hän halua minusta muuta. Etten ole mielenkiintoinen tai hyvä... Tai ehkä en riitä, en ole kaunis. Tai jotain muuta... Hän puhuu vaan omista syistään ja pettymyksistä. Mutta en mä tiedä mitä uskoa... Ihmiset valehtelee liikaa... 

Mä olen niin loppu. Jalkojen alta katoaa pohja, eikä se hetkauta hirveästi. Yritän vain hyväksyä tämän tilanteen ja nauraa sille. Mä menen kauppaan ja ostan patonkia, suklaata ja keksejä. Mä ahmin ja oksennan. En ajattele mitään, teen vain sen koska oli pakko. Koska mua ahdisti ruokamäärä tänään. Nyt mahaan sattuu, koska vedin laksoja. Tää on ihan hullua. Muille päiville syötäväksi uskalsin ostaa vaan proteinijuomia ja pienen smoothien. En halua oksennuskierrettä taas. Mun keho kärsii, mä nään sen peilistä... Mä tunnen ettei kaikki ole ihan kunnossa. Mutta mä en saa soitettua ihotautipolille tai mentyä lääkäriin. Mä en saa tehnyä mitään, sillä mua pelottaa jokainen hetki täällä, kun oon elossa. 

Kirjoitin kirjeen yhdelle entiselle poikaystävälle... Mun pitäisi vaan uskaltaa lähettää se. Siitä on jo  yli neljä vuotta, mutta mä en pysty unohtaa. En vaikka kuinka olen yrittänyt. Niinhän sanotaan, että rakkaus ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan. Ja mulla se muuttui kaipuuksi ja muistoksi. Hänelle minä en ole enää edes ystävä. Olen vain muisto jostain kaukaisesta. Enkä tiedä ajatteleeko hän enää minua koskaan... 

Nyt kaikki on sanoneet samaa... Haluan olla vain kaveri. Enkä tiedä miksi mä oon näin huono. Ja kaveri tarkoittaa siis ihmistä, jolle lähettää viestejä. Ei kaveri, jota tavata. Sillä ne ei tahdo tavata mua enää. Ei ensimmäisen kerran jälkeen enää. Olen vain se jolle voi lähettää viestin. Eli en ole paljon mitään... Tää on tätä samaa, siksi en vaan tahtois enää ihastua.

"En tiiä susta mitään

Vaikka tuntuukin et oltais

Tunnettu jo kauan aikaa

Ja mun silmis et oo mitään

Vähempää ku taikaa

Ja salaa toivon et oltais enemmän

Ja siks pelkään et saan selkään

Kun nostat pöytään

Frendikortin"

Liian iso pala.

Mun mieli on sairas, mä olen kipeä... Olen rikki joka kohdasta ja hajoan vain kokoajan lisää. Mä yritän vaan niin kovaa olla normaali, mutta mä en vaan osaa. Mä en oikeasti vaan osaa... Mua itkettää, mua sattuu. Eikä kipuun voi oikeasti tottua, ei vaan voi vaikka halusin niin... Söin tänään jopa lämmintäruokaa. Lohta ja raejuustoa ja ruisleipää..  Aamullakin söin kahdessa erässä, mutta... Sekään ei riittänyt... Kun taas tulee ilta jolloin ei riitä mikään. Monen päivän ruuat katoaa kurkusta alas. Mä en pysty lopettaa, vedän kaikki kaapit tyhjäksi. Ja sitten vajoan ahdistukseen ja kyyneliin. Kävelen vessaan ja kumarrun oksentamaan kipuni ulos. 

Tunnen särkyä selässä asti. Kipu viiltää rintakehää. Mä en pysty lopettaa. Särky siirtyy kurkkuun ja on vaikeaa hengittää. Mua ahdistaa, mua pelottaa. Silmissä sumenee ja nojaan päätäni pöntönkanteen. Tuntuu, että taju lähtee pian... Mutta silti mun on pakko vieläkin jatkaa. Juon vähän vettä ja jatkan. Mikään ei riitä. Mä tiedän, että tähänkin voi kuolla. Mutta en silti saa lopetettua ennen kuin tunnen sen tyhjyyden... Kipua oli jo ihmeen paljon. Enemmän kuin yleensä... 

Kävelen ulos pesuhuoneesta ja ahdistuneena alan kasata viimeisiäkin ruokia muovipusseihin. Mun täytyy viedä ne pois, jonnekkin kauas pois. Jollekkin... Mä en osaa enää syödä iltaisin yksin, enkä aina päivisinkään. En voi olla kotona tai vaan syön. Mun on pakko viettää päivät aina jossain menossa. Yksin en pysty hallita tätä. Mä sorrun vaan... Ensin kaapeista katosi leivät, sitten makaroonit, puurot, kaikki hiilaripitoiset, jopa proteinipatukat ja tonnikala... Nyt en hallitse enää edes rahkoja tai raejuustoa, jotka oli ennen mun turva. Nyt mä en uskalla ostaa edes mitään. Tajuan nyt etten voi enää ostaa mitään. En mitään jääkaappiin tai muihinkaan kaappeihin pyörimään. Ahmin salaatit ja omenatkin. Mä en jaksa enää. Mun täytyy viedä nuo pussit pois, jollekkin muulle. Jättää yönpimeydessä jonkun portaille, sillä en itse kestä heittää kaikkea tuota roskiin. En kestä mitään muutakaan... 

Mä en osaa enää syödä, en ainakaan yksin ollessani... Mua pelottaa. Mä en jaksa. Mä olen niin huono... Mä en voi olla näin epäonnistunut. Mua hävettää kirjoittaa tätä... Häpeän itseäni. Mikä mua oikeasti vaivaa? Ja vielä, että kehtasinkin oksentaa, kun olin juuri katsonut Armanin viimeinen ristiretki -ohjelmaa telkkarista... Mä oon niin surkea paska... Anteeksi... 

En enää tiedä onko järkevää yrittää.

Itken metsän keskellä. Itken vaan, enkä jaksa enää yhtään enempää. Viekää joku minut pois, viekää joku minut turvaan. Mä osaa mitään, mä en pysty mihinkään. Kukaan ei kerro mikä vika minussa on, kaikki vaan jättää yksin. Kaikki valehtelee mulle. Mä vihaan ihmissuhteita! Kaikki on niin ilkeitä ja haluaa vaan satuttaa. Mikä vika minussa on, miksei kukaan halua olla mun kanssa? Mä en jaksa enää. Mä haluan pois. Mä en osaa elää ikinä. Mä en osaa olla ihmisten kanssa, kukaan ei tykkää minusta. Kaikki haluaa mut pois vaan elämästään. 

Haluaisin huutaa niin kovaa, mutta en uskalla. En halua, että kukaan kuulee. Mä vaan itken niin paljon, etten meinaa nähdä kirjoittaa. Mä haluan pois täältä elämästä. Mulla ei ole mitään syytä jäädä tänne. Mulla ei ole ketään, ei mitään. Mä haluan kuolla niin paljon. Itken vaan, enkä pysty lopettaa. En halua enää hengittää. Antakaa mun lakata olemasta, sillä mä en ole mitään. Mä en tahdo enää jatkaa... Kun kaikki sattuu liikaa ja sydän paloiksi kokoajan revitään. Ja kaikki tarkoitus ja ilo viedään pois. Mun ei anneta olla onnellinen. Ei koskaan onnellinen... 

Vain haaveissa mua voi rakastaa.

Kaipaan häntä, mutta en tiedä miettiikö hän edes minua. Joka ilta jään sen viereisen peiton tuoksuun. Se on yhä paikoillaan, en ole halunnut laittaa sitä kaappiin. Mä pelkään... Kuka haluaisi olla tämän hullun kanssa, edes tutustua... Ei kukaan halua, en mä riitä kenellekkään. En ole tarpeeksi hyvä tai kaunis. En mä ole ihminen jota joku voisi rakastaa. Mä leijun vaan omissa haaveissani, unelmoin turhaan. Mun pitää palata takaisin maanpinnalle. Mun pitää lakata toistamasta sitä nimeä. En saisi ajatella, sillä kuitenkin petyn. Ehkä hän ei edes tahdo nähdä mua enää... 

Mä leijun pilvissä. Kaikki on sumuista. Elän vaan siinä muistossa. Yritän etsiä tarkoitusta. Yritän oppia elämään. Kokoajan jokin yrittää repiä mua pohjaan ja mua vaan pelottaa. Riitelen perheen kanssa taas. Ne vaan raivoaa mulle. Ja mä vaan mietin niitä kahta päivää. Mietin sitä kuinka tahtoisin olla normaali. Ei kukaan voi ihastua hulluun, eikä varsinkaan rakastua. Ei kukaan voi rakastaa mua oikeasti. 

Mä vaan kuljen niin kuin mua ei ois

Kuin olisi vain se muisto joka ei haihdu pois

Mä leijun ylhäällä pilvissä

Tuijotan alas miettien oonko mä vielä hengissä

En lakkaa toistamasta sitä nimeä

En pysty muuta kuin pelätä

Kukaan ei voi rakastaa minua

Ja mä pelkään taas tuntea

On pelottavaa jos oonkin ainoa

Jos kohta ei olekkaan enää tätä valoa

Mä elän niin kuin mua ei ois

Kun olisi vain muisto joka ei mene pois

Mua pelottaa

Sillä mua ei pysty rakastaa

Hetken tie on kevyt.

Leijun, kun ajattelen häntä... Hän sanoi, etten ole mitään velkaa 1600 kilometrista. En mitään? En tiedä mitä ajatella. Halasin häntä ja kiitin... Ja toivoin mielessäni, että näemme vielä. Vaikka en vieläkään ole uskaltanut kysyä näemmekö enää... 

Yritän palata maanpinnalle, sillä leijun vieläkin reissun rajamailla. En haluaisi palata tänne missä minulla on tuskin mitään. Seisoin elämäni reunalla ennen matkaa pohjoiseen. Nyt kävelen sumussa, omissa haaveissani. Mietin häntä ja niitä kauniita maisemia. Muistelen miltä tuntui nukahtaa kosken pauhunaan. Ja herätä yöllä kylmyyteen, kun oli ryöminyt unissaan maakuupussista puoliksi pois. Mietin hiljaisuutta, vieraita retkeilijöitä jotka alkoivat vain juttelemaan. Tunsin vapauden ja nyt tunnen vaan sen kaipauksen. Se hetki oli liian lyhyt. Mä kaipaan sitä jo nyt...

Nousimme korkean vuoren rinteelle, sieltä näki kauas. Sieltä näki sen, elämän kauneuden. Maailma näytti niin suurelta, täynnä mahdollisuuksia. Ruska peitti viimeiset rippeet kesästä. Keltaiset puut heijastuivat vedenpintaan kohdissa missä ei virrannut niin lujaa. Kävelin riippusiltoja, enkä edes ajatellut hyppäämistä. En olisi halunnut pudota kuohuvaan koskeen. Kaikki oli hetken lähes täydellistä. 

Nyt mietin vain häntä... Ja mietin miksen mä osaa olla normaali ja elää. Hän ei tiedä minusta mitään, ei vaikeuksistani kuin ehkä pienen palasen. En tiedä mitä hän ajattelee minusta. Ainakin hän sanoi, että oli hyvä reissu. Sain nähdä jotain niin kaunista, todella sen elämän kauneuden. Ja sain tavata hänet. Hän on uskomattoman ihana ihminen. Tuntuu etten ollut koskaan aiemmin saanut mitään näin hyvää, kuin nyt. Siksi en käsitä tätä. En ymmärrä, että joku lähes tuntematon tahtoi antaa minulle tämän reissun. Matkan, josta olin haaveillut. Tunteen, jota olin kaivannut. En pysty käsittämään. Mä leijun pilvissä. 

Pohjoinen kutsuu mua hymyilemään.

Mä odotan häntä näinä yön pimeinä tunteina. Odotan vain, että hän saapuu ja vie minut kauas täältä. Suunnittelimme yhdessä matkaa lappiin. Tai ei se ollut kovin suunniteltua, vaan aika nopea päähänpisto. En tunne häntä, en tiedä edes sukunimeä. En tiedä hänestä juuri mitään, eikä hän minusta. Tuntuu, ettei mulla ole menetettävää. Tämä voi olla viimeinen tilaisuuteni elää. Mun täytyy yrittää käyttää se... 

Mä odotan ja tuijotan seinäkellon viisareita. Minuutit vaihtuvat tunneiksi, mutta mä en luovuta. Mä itken hiljaa pääni sisällä mun pelkoani, jos hän valehteli mulle, jos hän ei tulekkaan. Mä toivon, että pääsisin edes hetkeksi pois. Toivon, että näkisin vielä jotain kaunista. Edes kerran sen kauniin elämän.

Odotan, en tiedä kuinka kauan vielä. Sydän hakkaa levollisesti. Mä en pelkää... Mä en välitä. Mulla ei ole menetettävää, kun nyt seison tässä elämäni reunalla... Mä voin vaan voittaa... Elämän tai kuoleman. Mun täytyy jaksaa vielä odottaa. Pysyä hereillä. Ehkä hän tulee vielä... 

Pohjoinen kutsuu mua lentämään. Se kutsuu minua hymyilemään. Toivon, että se tuuli kuiskaa mun korvaani sanan "jää..."

Sanon nyt hei pariksi päiväksi ja palaan kirjoittamaan, kun matka on ohi... 

Näytä mulle, että sä olet olemassa.

Annan sinulle vielä yhden mahdollisuuden. Tämän yhden tilaisuuden. Älä petä minua elämä, ole kiltti ja ole ystävä. Anna minun elää ilman kipua, ilman tuskaa sisällä. Lupaa minulle, ettet petä minua nyt... Kun seison tässä rotkon reunalla ja tuijotan syvyyksiin. Älä anna minun nyt pudota, sillä mä tiedän, että se olisi nyt viimeinen pudotus. Se olisi minun loppuni, vaikka sinä elämä et loppuisi. Sinä jatkuisit, mutta ilman minua. 

Saat vielä tämän tilaisuuden, saat näyttää, että olet ihana. Näytä, että sua oikeasti kuuluu rakastaa niin, kuin puhutaan. 
"Rakasta elämää, rakasta itseäsi." 
Enkä mä osaa kumpaakaan... Elämä ole kiltti, anna armoa. Anna minun tuntea jotain hyvää, joka saa minut taas jaksamaan. Nousemaan ylös, eikä enää vajoamaan. Anna minun rakastaa sinua... Anna syy sille rakkaudelle. Sillä nyt en pystyisi siihen, koska vihaan sinua. Olet ilkeä ja julma. Epäreilu ja haluat vaan satuttaa. 

Näytä minulle jotain muuta. Nyt kun tarvitsen uuden suunnan. Puhalla tuuli purjeisiini ja näytä oikea reitti satamaan. Anna minun nauttia ja oppia elämään. Älä lyö minua, älä aina vaan lyö... Miksi mun täytyy itkeä sinun takiasi? Miksen voisi nauraa valossasi? Anna minun nähdä valoa. Tuntea lämpö kasvoilla ja vaan hymyillä. Olla hetki vain hiljaa ja nauttia siitä, että olen elossa. 

Mä toivon, että sä näytät nyt mulle sen... Näytät, että kannattaa elää. Näytä se syy miksi mun kannattaa jäädä tänne! Näytä mulle elämän kauneus. Anna minulle elämänilo tai edes rippeet siitä. Anna minun tuntea olevani elossa. Näytä minulle kaikki. Mä pyydän... Tämä on viimeinen mahdollisuus. Yksinäisen ihmisen kuiskaus. Tämä on viimeinen toiveeni. Yksi kaunis hetki. Yksi pieni elämä. Näytä minulle, että sä olet siellä. Että sä olet olemassa. Onnellinen elämä... 

Minun vuoroni lentää...

Aamulla sain hengähtää hieman, mutta nyt näen taas vaan sen saman pohjan. Makaan sohvalla ja ajattelen lähtöä. Mietin miltä tuntuisi lentää. Samalla hoen itselleni, että pitäisi taistella. Ja sitten heti perään mietin minkä vuoksi. Ei ole syytä. Haluan elämässäni enää yhden kauniin auringonlaskun tai reissun lappiin, johonkin kauniiseen paikkaan. En tarvi enää muuta, kuin yhden kauniin asian. Mun täytyy lähteä kotoa taas lapsuudenkotiin. En kestä tätä ajatusta täällä. En jaksa taistella. Ahdistun aina samoissa liikennevaloissa. Kaikki katsoo mua ja nauraa. Mä en halua nähdä niitä, en ketään! Mä haluan vaan pois. Olen menettänyt jo toivoni. En pysty antaa enää elämälle miljoonatta tilaisuuttaan. Se menee kuitenkin pieleen... En jaksa kävellä näitä samoja katuja, en jaksa nähdä näitä samoja katseita. En jaksa tuntea enää tätä kipua. En vain jaksa. Tuntuu ettei kirjoittaminenkaan enää auta...

Mä mietin vaan miltä tuntuisi lentää...
En minä selviä tästä kaikesta

Aika kuluu, kunnes jalat alta pettää.

Mulle sanotaan juuri ne sanat mitä en tahdo kuulla... Ettei tämä ole pysyvä olotila, että tää menee ohi. Sanotaan, että tämä johtuu vaan tekemisen ja sisällön puutteesta. Mutta ei se johdu, tiedän sen ja sanoinkin niin. Lääkäri sai kuulla luettuna yhden mun blogitekstin (oon maannu lauta pääl ja venannu tuonelaa). Hän sanoi, että siinä avunhuutoja. Mutta ei sanonut oikein muuta. Sanoi, että nii monia lääkkeitä on koitettu ettei niitä kannata muita enää koittaa edes... Kun mikään ei auta mua. Ne uskoo sen (ehkä) työn tuovan mulle hyvän olon. Ne ei ymmärtäneet miltä minusta tuntuu oikeasti. Ne ei tajunnut miten reunalla olen. Ne ei osanneet auttaa... Aina mulle käy näin, en tule kuulluksi. Yritän hakea apua, mutta en onnistu ja kaikki sanomiset sivuutetaan vaan. Mulla oli niin paha olo, kun lähdin lapsuudenkotiin hoitamaan kissaa. Mun oli pakko jäädä yöksi sinne, en pystynyt mennä kotiin. Ajattelin vaan kuolemaa ja miten sen teen. En saanut sitä pois ajatuksistani. Muhun sattui ihan hirveästi. Ajattelin jo, että kuolen pelkästään tähän tuskaan...

Aamulla tuska palasi vain voimistuneena. Aloin ajatella taas... Aloin miettiä ja suunnitella. Vaikka kuinka yritin kirjaimellisesti takoa päähän järkeä, en saanut sitä ajatusta pois. Videoin tunteitani. Haluan sanoa kaikki ne kipeät asiat vielä... Videoin vielä lisää. Olen vain niin loppu, ettei sitä pysty edes käsittämään. Sitä ei pysty sanomaan niin, että se kuulostaisi juuri oikealta. Mun on turhaa enää taistella. Se mikä tuottaa kipua, siitä pitää luopua. Niin terapeutti opetti mulle. Jos se mikä sattuu on elämä, niin silloinhan mun pitää luopua siitä. Mä en tiedä mitä sanoa enää... Kaikki haluaa uskoa, että mä jaksan ja kestän. Että mä tsemppaan ja yritän. Etten mä luovuta... Jätän kaikki siihen uskoon. 

Mä taistelin ja yritin olla vahva

Vaikka maa katosi jalkojen alta

Mä hymyilin vaikka mun sisinpäni itki

Leikin onnellista vaikka olin ihan rikki

En näyttänyt tuskaani ulospäin

Mä itseni nauravan aina vain näin

Liian monta kertaa vajosin

Ja apua huusin

Kukaan ei uskonut mun sanoja

Olin vain tyhmä huomionhakija

Ne sanoi, että mä jaksan vielä

Että elämä on vielä kaunis jonain päivänä

Kaikki halusi uskoa, että mä selviän

Sanoi jaksa vielä vähän...

Vähän

Vähän

Vielä vähän

Kyllä sä jaksat

Vähän

Mutta enää en jaksa... Sillä se "vähän" ei muuta mitään, se ei poista tuskaa mun sisältä. Nyt se minkä jaksan on enää oikeasti sen vähän.

Se olikin vain painajaista...

Herään painajaiseen vähän ennen aamu seitsemää. Näen nykyisin tosi harvoin painajaisia. Nyt tämä oli kauhean paha uni. Yksi pahimmista varmaa, koska siinä oli niin paljon mun omia pelkoja. Haluan jaksaa sen teidän kanssa, koska unessa esiintyi mun monta suurta pelkoa. Ja nyt ajatellessani unta löysin ne pelot...

*Saavun entiselle opiskelupaikkakunnalleni (en tiedä syytä siihen). Näen hyvän ystäväni siellä ja meillä on hauskaa. Me vaan puhutaan ja nauretaan. Sitten hän johdattaa minut jollekkin vanhalle linnalle ja sen linnan pihalla nään kaikki entiset luokkalaiseni. Alkaa tappelu... Jonka minä lopulta voitan ja he tekevät minusta kuninkaansa (tai johtajansa), mutta puhuivat kuninkaasta. Mun piti antaa käskyjä heille. Joku kysyi tahdonko mennä lepäämään. Ja halusin. 

Entinen kuningas (joka oli myöskin nainen) johdatti minut huoneeseen. Ja minusta tuntui, että hän valehteli mulle. Kysyi saako tulla seuraksi ja mä suostuin. Olin liian sinisilmäinen vaikka mua epäilytti. Hän kysyi tahdonko toivoa ja toi eteeni peilin (taikapeilin). Mä olin juuri lausumassa toivettani, kun ovelle koputetaan. Minun neuvoja kaivataan sillä kaupunkiin hyökätään ja annan muutaman käskyn. Sitten kysyn jos saan olla yksin. Olen hieman vihainen.

Suljen oven ja jään yksin. Toivon peililtä, että mun perhe tulisi käymään. Että saisin viettää heidän kanssaan tiistain, keskiviikon ja torstain. Sitten astun ulos huoneesta ja samantien näen äidin, veljen ja siskon. Ihmettelen ja mielessäni kiitän taikapeiliä siitä. Veli sanoi "Tahdot kuulemma viettää meidän kanssa tiistain, keskiviikon ja torstain..." Päätämme lähteä autolla jonnekkin...
Tähän asti suhteellisen tavallinen uni, kunnes...

Äiti istui kuljettajan paikalle. Mutta lähtee johonkin. Sanoo tulevansa ihan pian. Pikkusisko (10v) menee istumaan ja odottamaan kuskinpenkille. Mä istun apukuskin paikalla. Yhtäkkiä auto alkaa liikkua. Huomaan sen, mutten tajua sitä. Kunnes sisko kysyy ohjeita. Miten ajaa...

Käännän ensimmäisessä mutkassa auton, kun se meinaa lähteä ojaan. Sanon pikkusiskolle "jarruta!" Mutta hän ei tiedä miten jarruttaa. Etsin itsekkin jarrua, mutta en löydä sitä. Tulemme kovaa risteykseen. Siinä kohtaa vasta tajuan kunnolla, että mun pikkusisko ajaa tätä autoa. Ettei se olekkaan mun äiti. Menen paniikkiin. Vasemmalta tulee kovaa kaksi autoa jotka väistää minut, kun olen keskellä tietä. Mä etsin jarrua paniikissa vieläkin. Käännän ratin linkkuun ja auto alkaa luisua kohti ojaa. Löydän jarrun ja painan sen pohjaan...

Auto luisuu ison vesiojan reunalle. Nousen ulos autosta. Sitten etsin autonavaimia, ne olivat jääneet autoon. Pyydän pikkusiskoa etsimään niitä, kun hän on vielä siellä. Hän nousee kyydistä ja sanoo ettei löydä. Mä itken jo vähän. Tajuan etten saa ovia lukkoon ja samassa huomaan, että auton ovien väliin jää isot raot. Ne eivät mene edes kiinni...

Yritän ovia hädissäni kiinni sillä samassa muistan, että mulla on mun kissatkin mukana. Käsken pikkusiskon mennä vielä etsimään avainta. Kissat huomaavat raot ovissa ja juoksevat metsään. Saan nuoremmasta kissasta kiinni, mutta se rimpuilee itsensä vapaaksi. Jahtaan kissoja siinä lähellä, mutten saa niitä kiinni. Silloin sisko sanoo, että löysi avaimen...

Kuulen hälytysajoneuvon äänen ja alan itkeä hiton kovaa. Ja menen paniikkiin. Heräsin siihen...*

Tämä uni oli täynnä pelkojani... 
- pelkään jääväni yksin
- pelkään, että mulle valehdellaan ja petetään
- pelkään, että perhe hylkää minut
- pelkään menettää, etenkin mun pikkusiskon (hän on minulle niin tärkeä)
- pelkään autolla ajamista
- pelkään, että joudun kolariin
- pelkään hukkumista ja vedessä oloa
- pelkään ojia, että juutun mutaan ja uppoan
- pelkään, että olen epäonnistunut ja huono ihminen
- pelkään, etten kelpaa vanhemmilleni
- pelkään, että teen jotain niin pahaa ettei ne anna anteeksi
- pelkään, että kissani karkaa eikä tule enää koskaan takaisin (että ne kuolee, etten enää löydä niitä)
- pelkään onnettomuuksia
- pelkään ambulansseja aina, kun nään tai kuulen niiden menevän jossain (myös muita hälytysajoneuvoja)
- pelkään, että menen jälleen paniikkiin
- pelkään ja annan pelon hallita liikaa mun elämää 

Oon maannu lauta pääl ja venannu tuonelaa.

Olen lopussa, kirjaimellisesti. Tunnen kuinka mun voimat katoaa ja näen pohjan jonne vajoan. Istun koko päivän yksin siinä lapsuudenkodissa. En tunne ajankulua, kaikki lipuu ohitseni. Muhun sattuu päivä päivältä enemmän. Olenko mä taas masentunut? En jaksa hymyillä, ajan pyörällä huppu päässä ettei kukaan näkisi mua. Kierrän ihmiset kaukaa, en halua kohdata katseita. Tahdon olla yksin, vaikka sekin sattuu. Myönnän isoäidille puhelimessa, että menee ihan surkeasti. Selitin jotain, mitä en enää muista edes. Kaikki on niin sumussa, etten enää tiedä mitä edes puhun. En ymmärrä, sanat tulevat kuin ilman ajatusta. Mulla on oudompi olo kokoajan.

Mä en herää enää. Mä uskon jo etten herää. Kohta puoli vuotta kuin unessa. Mä en tunne elämää, mä en tiedä siitä enää mitään. Mä vain kuljen virran mukana hymyillen. Selitän omiani ja unohdan kaiken hetken päästä. Mä en ole olemassa tai ehkä vain jossain toisessa maailmassa. Mä en jaksa enää... Miksei ne vaan sano ettei tämä mene ohi. Mulla ei ole tarkoitusta, mulla ei ole enää elämää. Mulla oli puoli vuotta sitten vielä elämä, tunsin niin. Miksei se riittänyt mulle, miksen mä taistellut kovemmin? Syytän itseäni, sillä en voi syyttää ketään muuta. Kukaan ei voi auttaa mua enää, mä en usko siihen. En enää jaksa uskoa.

En tunne mun peilikuvaa, en tiedä millainen olen. En osaa kertoa enää mitään mun luonteesta, jos joku kysyy. Tiedän, että olen kai luova mutta siihen se melkein jääkin. Pelkään sitä hahmoa peilissä. Pelkään, kun katson sitä. Se on niin outo ja vieras. Se en ole enää se mikä olin joskus. Tuntuu, että muisto itsestänikin haalenee. Yritän katsoa lapsuuden kuvia. Niissäkin kuva näyttää jo vähän vieraalta. En tiedä enää kuka olen ja epäilen ettei mua ehkä enää edes ole. Kuin olisi vain jäänyt nukkumaan sille sairaalasängylle päivystysosastolle. Mä toivon, että heräisin siitä. Että nämä kuukaudet olisivat olleet vain pahaa unta. Mä toivon niin paljon ettei tämä olisi totta. 

Sanon itselleni joskus "Herää...", sanon voimakkaasti. Puristan kädet nyrkkiin ja kastan kasvot kylmään veteen. Katson peilikuvaa ja huomaan, ettei se herännyt. Nipistän ja riuhdon hiuksia. "Herää, herää, HERÄÄ!" Mä itken, koska huomaan miten kaikki haalistuu entisestään. En tunne mitään. Tunnen vain tyhjyyden, jonka keskellä on kasa tuskaa. Kokemukset jää haaleiksi, muistot pimeiksi, kaikki tunteet epämääräisen hämäriksi.

Mutta ei... Ulospäin kukaan ei huomaa mitä käyn läpi. Mä olen "normaali". Paitsi, että vanhemmat ovat sanoneet nyt, etten ole oma itseni ollenkaan. Vaikea olla, kun en enää tiedä millainen olen, kuka olen. Mikä mun nimi on, onko tämä tuttu katu mitä kuljen, onko tämä mun koti, kun sekin on outo ja vääränlainan mun herätessä aamulla. Joskus jopa säikähdän, kun herään täältä. En tiedä missä olen. Mä en jaksa elää tätä elotonta elämää, jos edes olen elossa nytkään. Mä en jaksa elää tämän ihmisen kanssa, jota en enää tunne ollenkaan. Vajoan kyyneliin... Mä en jaksa oikeasti. Mulla ei ole mitään. Kaikki projektit jää tekemättä, en saa mitään valmiiksi. Kaikki jää suunnitelmaksi, jonka unohdan kun päivä vaihtuu. En varmasti muista tätä tekstiäkään enää huomenna. En muista nytkään enää oikeastaan yhtään.

Mun on pakko jaksaa vielä huominen. Keskiviikkona on lääkäriaika ja terapeutti tulee myös mukaan. En tiedä mitä selitän siellä enää. Uskon, että vastaus on sama "Se menee ohi..." Meneekö? Oikeasti... Miksi tämä on ollut jo kohta puoli vuotta tälläistä. Miksi kaikki menee vaan pahemmaksi? Ja mun pitäisi uskoa, että kaikki loppuu jos toivon oikein kovaa. Ja olen toivonutkin ja huutanut "HERÄÄ!" Liian monta kertaa... Mutta se ei auta. Mä en jaksa enää...

Romahdin jo liian syvälle.

Tuntuu, että romahdin vielä lisää. Tajusin etten pääse tästä asiasta eteenpäin. Tää oli kuin kuorrute kakun päälle. Kakun, joka on täynnä tuskaa ja kipua. Vaikka se näyttää kauniilta, niin sisältä se on harmaa ja kovia kokenut. Nyt siinä on kuorrute ja se olisi valmis. Valmis tuhoutumaan ja katoamaan jättäen jäljelle vain muiston. 

Mä en pääse karkuun, mua sattuu. Se kuorrute on mun pikkuveli, joka ei ole enää täällä. Näin valokuvat, joita en edes muistanut. Elottoman, kuin posliininuken jolla oli violetti iho. Pienen valkoisen rasian kokoisen arkun. Ja itseni silittämässä sen pienen elottoman nuken hiuksia. Minä katson kameraan surusilmin, näen kuvasta tyhjyyden ja kivun. Itken yksin siinä talossa, lapsuudenkodissa. Miksi minun piti löytää ne kuvat juuri nyt, kun olen yksin? Kun sattuu muutenkin niin paljon. En jaksa taistella...

Ajattelen luovuttamista. Ajattelen, että menisin pois nyt, kun olisi muka helpompaa. Sattuu. Miksi pitää ottaa kuvia kuolleesta pöydällä kynttilän vieressä? En mä kestä tätä tuskaa. Mä en ole unohtanut, tuska on vaan kasvanut mun sisälläni nämä vuodet. Antakaa mun luovuttaa... Tämä oli se kuorrute, enkä tiedä kestänkö enää koristeita. Mä en usko, että tuska hellittää. Mulla on liikaa itsesyytöksiä ja ikävää. Mä en tiedä enää mihin kulkea. En haluaisi kulkea muuta, kuin loppuun. Jos eilen muhun sattui niin nyt sattuu moninkertaisesti enemmän. Niin paljon, etten löydä sille sanoja. En jaksaisi taistella turhaan, koska se on vaan ollut tähän asti turhaa. Miksei tuska luovuta ja lähde? Mä en jaksa. Mä tahdon mennä. Olla vapaa ja hengittää. Mä en tahdo tätä elämää, vaikka olen yrittänyt oppia tahtomaan. Sattuu ja itken... Itken ja haluan pois täältä...

"Mä taimi olen sun tarhassas

ja varten taivasta luotu." 

Vastaukseni teille.

"Kuinka kauan oot käynyt terapiassa? & auttaako se?"
- Oon käynyt eri terapioissa, mutta yhteensä 6 vuotta. Aloitin vuonna 2009 nuorisopolilla normaalissa psykoterapiassa. Sen koen autteneen mua. Terapeutti oli tosi ymmärtäväinen ja osasi neuvoa. Oli tosi välittävä. Sain kävellä polin ovesta milloin vain, jos oli paha olo. Ja aina hänellä oli aikaa mulle heti tai tuntien päästä. Joskus vartti ja joskus jopa normaalin käynnin verran. Kasvoin ihmisenä ujosta tytöstä, joka ei ikinä katsonut silmiin avoimemmaksi ja luottavaisemmaksi terapeutteihin ja lääkäreihin. Terapian avulla olen päässyt viiltelystä eroon. Nyt olen ollut yli 1,5 vuotta viiltelemättä!

Sitten olin myös 1,5 vuotta DKT-terapiassa, jonka en koe hirveästi mua hyödyttäneen. Jotain eväitä elämään sain sieltä, mutta en mitään erityistä. Ennemminkin sen terapiamuodon suhtautuminen muhun oli ärsyttävä ja vääränlainen. Sattui siis enemmän kuin hyödytti. Se oli aika julmaa... Viime syksystä alku vuoteen kävin opiskellessani myös terapiassa. En tullut toimeen sen terapeutin kanssa yhtään.

Tänä keväänä aloitin sitten aikuispuolella terapian, jossa aloimme juuri käymään mun historiaa läpi. Toivottavasti se hyödyttäisi ja saisi käsiteltyä vaivaamaan jääneet asiat.

"Voisitko julkasta kuvan itestäs joskus täällä sun blogissa?"
- Mietin sitä pitkään ja julkaisinkin. Lopulta päädyin kuitenkin poistamaan kaikki kuvat itsestäni, koska ne alkoi ahdistaa mua. Näytin mielestäni niin hirveältä. Ja mulle tuli taas pelko siitä, että "väärät ihmiset" alkaisi lukemaan tätä. Tulevaisuudessa en tiedä, julkaisen ehkä joskus vielä.

"Tärkein asia sun elämässä?"
- Jos pitää valita ihan tärkein niin sanon kirjoittaminen. Ilman sitä en vaan voisi elää!

"Tietääkö sisarukset sairaudestasi? Tietääkö perhe? Miten ne ovat siihen suhtautuneet? Syötkö kuinka monta kaloria suunnilleen päivässä? Syöminen tekisi ajatuksistasi selkeämmät, tiedäthän sen? Haluatko parantua? Yritätkö parantua? Mikä sua estää? Mikset hae johonkin polille tai psykologille tai hae kunnollista apua?"
- Joo kyllä koko perhe tietää, jotkut sukulaiset ja ystävät myös. Puhun nyt siis epävakaa diaknoosistani (mulla ei ole muita diaknooseja tällä hetkellä). Alussa sitä hävettiin ja väitettiin ettei mulla mitään olisi. Ei myönnetty, kaikki piti salata suvulta ja naapureilta. Olin häpeänaihe. Nyt on onneksi paremmin ja ne hyväksyy jotenkuten. Vaikka ei me tästä puhutakkaan ikinä mitään.

Mun kalorimäärä vaihtelee paljon... Yritin yli puolivuotta elää ilman stressiä kaloreista. Nyt se on mennyt taas niiden laskemiseen. Nyt jää alle 500 oikeastaan aina, taas... Tiedän toki, että syöminen auttaisi, ainakin lihomaan. Mutta ei mun ajatukset olleet selkeämmät vaikka söinkin hyvin sen puoli vuotta. Tuo haluanko parantua on siitä jännä kysymys, kun ei tavallaan ole mitään mistä parantua sillä mulla ei ole diaknoosina syömishäiriötä. Kyllä sekin testattiin juuri, eikä kriteerit täyttyneet.. Sen puoli vuotta yritin päästä eroon tästä syömisvammailusta, mutta nyt jatkan taas laihduttamisentiellä. En tiedä mikä mua estää "parantumasta", ehkä se kun en kelpaa itselleni enkä muillekkaan.

Olen terapiassa aikuispolilla!

"Mikä antaa sinulle voimaa? 5 ruokaa joista tykkäät? 5 ruokaa joista et tykkää? Onko sinulla parasta ystävää, vai kavereita? Mistä huonosta tavasta yrität tällä hetkellä päästä eroon?"
- Mulle antaa voimaa läheiset ihmiset. Etenkin isoäiti ja muutama hyvä ystävä. Se antaa myös voimaa, että teen kivoja asioita (retket, festarit, luonnossa olo, mukavat ihmiset, jokin kaunis paikka jossain ja tietysti kirjoittaminen. Välillä myös yksinolo).
- Tykkään tonnikalalasagnesta, raejuustosta (en tiiä lasketaanko), kesäkeitosta (jos se on tehty hyvin. Osastolla oli niin hyvää se!), pitsasta, kaikista lohiruuista mitä oon syönyt!
- En tykkää kaalikääryleistä, maksaruuista, kana- enkä liharuuista, mistään soijamössöistä enkä heseruuasta tai vastaavasta (varsinkaan niistä ranskalaisista)!
- Mulla on parasystävä tai ainakin ajattelen, että on. Ainakin mulla on jokunen läheinen ystävä. Ja niitä kavereita on myös joitakin, niitä keitä ei tule oikeastaan koskaan nähtyä.
- Yritän etten esittäisi vaan kokoajan. Että pystyisin näyttää miltä tuntuu. Ja sitten myös oksentaminen mikä on välillä osa mun elämää.

"Oletko käynyt ulkomailla, jos olet niin missä ? Mihin haluaisit matkustaa jos saisit valita minkä tahansa maan ? Lempiblogisi ? Unelma-ammattisi ? Lempileffasi ?"
- Joo olen käynyt Ruotsissa ja Kanariansaarilla (Teneriffalla, Gran Canarialla, Lanzarotella ja Fuerteventuralla).
- Ennen sanoin, että Kreikkaan mantereelle (nyt hieman mietityttää ajatus). Portugali voisi olla kiva! Norja myöskin.
- En osaa valita lempiblogia. Tietysti kaikki kavereiden kirjoittamat on lähellä sydäntä. Ihmiset, jotka osaa kirjoittaa kauniisti pintaa syvemmältä ovat parhaita. Moni entisistä lempiblogeista on jo tiensä päässä.
- Mun unelma-ammatti on jokin eläimiin / luontoon liittyvä tai jokin ohjaustyö (lapset). Juuri nyt ei ole mitään unelma-ammattia mielessä.
- Tykkään katsoa paljon elokuvia, mutta ei ole oikeen lemppareita, kun ne on niin loppuunkuluneita jo. Toimintaleffoista en oikein tykkää, enkä äijäkomediasta! Nyt eniten tykkään katsoa fantasialeffoja. Varsinkin niitä uudelleensovitettuja prinsessaleffoja.

"Oletko seurustellut? Jos olet, kerro siitä/niistä lyhyesti :)"
- Joo oon seurustellu, mutten hirveän vakavassa suhteessa ole ollut ikinä. En ole asunut saman katon alla kenenkään niistä kanssa. Suurin osa niistä oli vain teinisuhteita. Muutama sekamuotoinen kaukosuhde. Pisin suhde oli 1,5 vuotta, mutta loppui minun takiani. Hän ei kestänyt mua ja mun ongelmia. Makasin monta kertaa sen suhteen aikana sairaalassa yliannostuksen takia, olin osastolla ja ajattelin vaan kuolemaa. Ei siitä tullut mitään. Ei olla enää yhteyksissä, korkeintaan moikataan kaupungilla jos nähdään. Muutenkin oltiin liian erillaisia toisillemme.

Kiitos teille kaikille kysymyksistä! Oli kiva vastailla niihin. ❤

Päästä minut pahasta...

On kuulemma hölmöä kirjoittaa. "Ajattelin, että kuka kirjoittaa..." Teen hölmöjä asioita ja tunnen outoja tunteita, ihmeellisiä tuntemuksia. Kirjoittamisesta en voisi koskaan luopua. Se on mun elämä, rakkaampaa mulle kun elämä. Vaikka se on elämää. Jotain mitä olen tehnyt jo 5 vuotta. Ja tarinoita kirjoittelin jo ennen sitä koulun ulkopuolellakin. 

Olen alkanut taas pelätä itseäni, pelätä ajatella jos mun ajatukset käy toteen. Perhe lähtee reissuun ja mä pelkään, mulla on outoja tuntemuksia. Olisin vaan halunnut huutaa:
*Älkää lähtekö* 
Tunnen kaiken niin voimakkaana, että ahdistaa. Pelkään, että sekoan sen viikon aikana. Näen silmissäni lapsuudenkodin, joka jää tyhjäksi. Näen, että itken siinä talossa. Muu on sumeaa. Tunnen vaan, että heidän ei pitäisi lähteä. En ole ennen pelännyt näin. Ahdistaa liikaa. Haluan unohtaa. Tuntuu, että kaikki merkit viittaa jo pahimpaan. Mä haluan nukkua koko viikon. Miksi en lähtenyt mukaan, mietin sitäkin. Aina ennen lähdin, nyt jäin enkä tiedä edes oikeaa syytä sille. Sanoin lähtiessäni ovella "Pitäkää huoli itsestänne..." Tunsin pelon silloin jo saapuvan. "Kiitos..." -isä vastaa. Ja kuluu hetki ennen kuin huikkaa... "Samoin..." 

Mä yritän...
Mä yritän...
Vaikka pelkään omia tuntemuksia
Julmaa elämää
Pettymyksiä ja hylkäämisiä
Yksinäistä lapsuudenkotia
Sitä, että jään yksin lopullisesti
Yksin...
Pelkään
Älkää jättäkö minua

Usva ei kadonnutkaan.

Yön pimeinä tunteina mä mietin ja korjailen tätä tekstiä luonnoksissa. Minusta tuntuu taas liikaa tältä. Kaikki on taas tapahtunut moneen kertaan. Mä tunnen kaiken vain muistona. Ja tiesin kaiken kuin ennalta. Kuljen sumussa, eri maailmassa kuin muut. Enkä ymmärrä itseäni ja mun elämää. Useimmat tapahtumat olen jo kokenut, vaikka tiedostan etten ole. Tunne puhuu muuta, ehkä se vaan valehtelee. Mä pelkään sekoamista. Olen kadottanut liikaa itsestäni. Olen alkanut tuntea oudosti. En tiedä ymmärtääkö mua kukaan, voiko tätä selittää. Pelkään vain, että olen hullu kaikkien mielestä... Kun kirjoitan nämä sanat ja väitän niitä todeksi. Koska ne ovat totta... Mua sattuu, sillä mä tiesin että se yksi tyttö kuolee. Mä tiesin, mä olin lukenut sen jo. Vaikka en ollut. Syytän itseäni siitä. Ja pelkään kokoajan enemmän... Itseäni.

22.08.15
Uskonko yliluonnolliseen? Mä olen kai elänyt joskus ennenkin. Olen tehnyt nämä asiat joskus. Tiedän sen tarkalleen. Pitkät keskustelut, jotka olen jo käynyt. Välillä tunnen, että jotain tapahtuu. En uskalla toivoa mitään. Minun sukuni on outo, heidät olisi varmaan poltettu roviolla keskiajalla. Tämä on outoa. Kuin unta, vaikka olen tietääkseni hereillä. Koen vaan samat asiat kaksi kertaa. Sanasta sanaan olen kuullut jo ne sanat ja nähnyt kasvojen ilmeet. Joku voisi sanoa mua hulluksi ja pelottaa kirjoittaa. Mutta joka sana on totta, vaikka tätä on vaikeaa selittää. Joskus tuntuu, että jonkun tekstin tännekkin olen jo aiemmin kirjoittanut vaikkei sitä löydy tekstiluettelosta. Haluaisin puhua jollekkin, joka ymmärtäisi. En tiedä kenelle. Polilla olisin vain heti hullu, jos sanoisin. Joten en sano sanaakaan.

Katson elämää kuin toisesta ulottuvuudesta. Kuin avaruudesta, toisesta maailmasta. En edes tiedä onko sitä maailmaa. Tuntuu, etten ole täällä elämässä melkein koskaan. Joskus harvoin havahdun hengittämään ja tuntemaan olevani oikeasti täällä. Elän täällä kuin unessa, kuin kuollut. Kuin haamu, pelkkä varjo. Joka ei saa kiinni mistään. Olen ajatuksissani, uppoudun johonkin mitä ei ole. Tunnen kuinka en tunne edes maailmaa. En tunne maata jolla kävelen. Olen vain täällä, vaikka en ole. Kuka mä olen? Miksi mä tunnen näin? Olenko hullu, silläkö tämä selittyy? Mä en halua uskoa niin, mä en halua usko siihen... 
Ehkä poistan tämän tekstin vielä, kun en edes tiedä miksi se on täällä.

Mä katson merta vaikka sitä ei ole

Vaikka en sitä enää oikeaksi tunne

Kuuntelen aaltoja jotka osuu kivikkoon

Enkä tiedä enää missä oikeasti oon

Kaislat huojuu hiljaa tuulessa

Voin kuulla kohinan vaikken tuntea

Hylätty laiturin pätkä

Ja tämä sekava elämä

Hiukset joita tuuli hiljaa liikuttaa

Aurinko joka lämmöstä muistuttaa

Ja tunnen että nämä sanatkin on jo sanottu

Elämäni valmiiksi kerrottu

Mä en enää tiedä kuka olen

Kun kyyneleeni täyttää tämän meren