Hetken tie on kevyt.

Leijun, kun ajattelen häntä... Hän sanoi, etten ole mitään velkaa 1600 kilometrista. En mitään? En tiedä mitä ajatella. Halasin häntä ja kiitin... Ja toivoin mielessäni, että näemme vielä. Vaikka en vieläkään ole uskaltanut kysyä näemmekö enää... 

Yritän palata maanpinnalle, sillä leijun vieläkin reissun rajamailla. En haluaisi palata tänne missä minulla on tuskin mitään. Seisoin elämäni reunalla ennen matkaa pohjoiseen. Nyt kävelen sumussa, omissa haaveissani. Mietin häntä ja niitä kauniita maisemia. Muistelen miltä tuntui nukahtaa kosken pauhunaan. Ja herätä yöllä kylmyyteen, kun oli ryöminyt unissaan maakuupussista puoliksi pois. Mietin hiljaisuutta, vieraita retkeilijöitä jotka alkoivat vain juttelemaan. Tunsin vapauden ja nyt tunnen vaan sen kaipauksen. Se hetki oli liian lyhyt. Mä kaipaan sitä jo nyt...

Nousimme korkean vuoren rinteelle, sieltä näki kauas. Sieltä näki sen, elämän kauneuden. Maailma näytti niin suurelta, täynnä mahdollisuuksia. Ruska peitti viimeiset rippeet kesästä. Keltaiset puut heijastuivat vedenpintaan kohdissa missä ei virrannut niin lujaa. Kävelin riippusiltoja, enkä edes ajatellut hyppäämistä. En olisi halunnut pudota kuohuvaan koskeen. Kaikki oli hetken lähes täydellistä. 

Nyt mietin vain häntä... Ja mietin miksen mä osaa olla normaali ja elää. Hän ei tiedä minusta mitään, ei vaikeuksistani kuin ehkä pienen palasen. En tiedä mitä hän ajattelee minusta. Ainakin hän sanoi, että oli hyvä reissu. Sain nähdä jotain niin kaunista, todella sen elämän kauneuden. Ja sain tavata hänet. Hän on uskomattoman ihana ihminen. Tuntuu etten ollut koskaan aiemmin saanut mitään näin hyvää, kuin nyt. Siksi en käsitä tätä. En ymmärrä, että joku lähes tuntematon tahtoi antaa minulle tämän reissun. Matkan, josta olin haaveillut. Tunteen, jota olin kaivannut. En pysty käsittämään. Mä leijun pilvissä.