Kyllä pidän itsestä huolen.

"Isä olen täällä maailman toisella puolen...

Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen..."

Avaimet vaihtaa omistajaa... Mä annan omat lapsuudenkodin avaimet ja isä antaa mun asunnon vara-avaimen. Hän sanoi, ettei tee tätä ilkeilläkseen. Mutta en saanut käsitystä oikeasta syystä. Hän sanoi vaan, ettei halua mun enää käyvän siellä kutsumatta. Hän haluaa, että käyn vaan jos joku on kotona... Isä ja äiti olivat pohtineet tätä asiaa ja ymmärsivät mua. Olivat ehkä jopa samaa mieltäkin, että näin on nyt paras. Että välit ovat viileät, melkeipä kokonaan poikki. Kaikki on enää neutraalia, kuin äitinikin olisi minulle kuka tahansa ihminen. En tiedä oikein mitä tuntea tai ajatella. Sisinpäni valtasi ensin rauha, vaikka itkin sen seassa muutaman kyyneleenkin. Tunnen tehneeni itsekkäästi ja väärin. Mun olisi pitänyt vain kärsiä. Mutta kaikki on nyt ohi. Mä olen rauhassa kohta kokonaan. Vielä kun saan hoidettua muutaman pakollisen asian heidän kanssaan...

Mulla tulee silti aina olemaan vanhemmat ja haluan muistaa heidät sellaisina kuin he olivat ennen mun veljen kuolemaa. Nyt mä hajotin meidän perheen. Hylkäsin sen itseni takia. Olen itsekäs, mutta mun oli pakko kerrankin olla. Muhun oli jo sattunut 12 vuotta. En jaksanut enempää tätä. Ehkä vielä joskus koputan ovelle ja istun sen kahvipöydän ääreen ja hymyilen heille. 

He yrittivät auttaa mua (niin kuin isä sanoikin), mutta se vaan pahensi. Äiti piti mua kädestä kiinni, kun makasin sairaalassa keväällä elämän ja kuolemanrajalla. Isä kantoi mua pitkän matkan sylissä autosta päivystykseen, kun mun jalat ei kantaneet. He yrittivät, mutta se vaan satutti. En syytä heitä, en tahdo syyttää. Vaan tahdon muistaa ne kauniit hetket ja äidin halaukset, kun lähdin pienenä kouluun. Tahdon muistaa iltasadut ja sen tuutulaulun, johon sain aina nukahtaa.

Joskus kaikki oli hyvin ja mä kelpasin. Mä en ollut huono vaan mä olin parasta mitä heillä oli. Kaikki vaan muuttui ja mä päädyin tähän ratkaisuun. Se tekee kipeää, mutta se jättää sisälleni rauhan. Teen oman elämäni, oman perheeni. Mutta en aio unohtaa mitään hyvää mitä sain ja mitä myös opin. En unohda teitä isä ja äiti. Mä olen kunnossa ja mä pärjään. Älkää enää huolehtiko, teidän ei enää tarvi. Mä alan nyt elää... 

"Pieni tytöntylleröinen tietä pitkin kulki

Saapui sinne Nukkumatti pienet silmät sulki

Kasvoi kuusi kukkalatva käki siinä kukkui

Mutta tytöntylleröinen nurmikolla nukkui

Pieni tytöntylleröinen sievää unta näki

Että hänen ympärilleen saapui metsän väki

Tapio ja Tellervo ja Sinipiika pieni

Mustikka ja mansikka ja suuri metsän sieni

Sipsutteli Sinipiika pienen tytön luokse

Otti kiinni kädestä ja jutteli ja juoksi

Eipä tytöntylleröinen mitään ollut vailla

Hauskaa oli oleskella Nukkumatin mailla"