Kipu haluaa minut.

Oon joutunut turvautumaan 2-3 opamoxiin päivittäin, että kestän tämän elämän. Haluan vaan satuttaa itseäni, tuhota itseäni. Leikkaan ihosta paloja saksilla, ahmin ja oksennan. Haluaisin juoda itseni humalaa, hukuttaa murheeni. Ottaa opamoxeja yhtä aikaa. En pysty ostaa ruokaa kaappeihin. Söin kaiken taas ja sitten se johti tietenkin vessaan (niin kuin aina). Ei tästä tule mitään. Mä haluaisin leikata lisää paloja irti mun ihosta. Mä haluaisin vetää jotain millä saisi mielen sekaisin. Haluaisin vaan pois. Mua masentaa liikaa. Mä en jaksa. Haluan vaan tuhota itseäni, sekoilla. Lähteä johonkin baariin ja juoda niin, että muisti lähtee. Mä en jaksa välittää, mä tahdon vaan pois. 

Kävin tutustumassa siihen mt-kuntoutujien työhönvalmennukseen. Mutta sanoin, etten jaksa 6 tuntia päivässä tehdä töitä. Tuntui niin saamattomalta ja surkealta, kun en siihenkään pysty. Mutta tiedän, etten jaksaisi sitä. Ehkä johonkin starttiryhmään pääsen. En tiedä. Sekään ei oikeen jaksa enää kiinnostaa, kuin välillä pienen hetken. Mä vaan raivoan ja huudan, vihastun kaikille. Terapeutille raivosin, näille kissoille täällä, kavereillekkin helposti. Itsellenikin. Mä olen pohjalla, voisinpa vaan lähteä ja jättää kaiken. Mä haluan satuttaa itseäni... Ihan liikaa. Haluan kipua. Kipu haluaa minut. Eikä millään ole merkitystä. Vaikka sattuu ja jalat ei enää kanna. Täytyy vaan sattua lisää ja paljon. Vaikka en kestäisikkään enempää. Ei se välitä.

Sekava olo. 
Mä tahdon pois täältä.