Minun vuoroni lentää...
Aamulla sain hengähtää hieman, mutta nyt näen taas vaan sen saman pohjan. Makaan sohvalla ja ajattelen lähtöä. Mietin miltä tuntuisi lentää. Samalla hoen itselleni, että pitäisi taistella. Ja sitten heti perään mietin minkä vuoksi. Ei ole syytä. Haluan elämässäni enää yhden kauniin auringonlaskun tai reissun lappiin, johonkin kauniiseen paikkaan. En tarvi enää muuta, kuin yhden kauniin asian. Mun täytyy lähteä kotoa taas lapsuudenkotiin. En kestä tätä ajatusta täällä. En jaksa taistella. Ahdistun aina samoissa liikennevaloissa. Kaikki katsoo mua ja nauraa. Mä en halua nähdä niitä, en ketään! Mä haluan vaan pois. Olen menettänyt jo toivoni. En pysty antaa enää elämälle miljoonatta tilaisuuttaan. Se menee kuitenkin pieleen... En jaksa kävellä näitä samoja katuja, en jaksa nähdä näitä samoja katseita. En jaksa tuntea enää tätä kipua. En vain jaksa. Tuntuu ettei kirjoittaminenkaan enää auta...
Mä mietin vaan miltä tuntuisi lentää...
En minä selviä tästä kaikesta
Sä selviät, ihan mistä vaan, vaikka susta ei tunnukaan siltä, oot vahvempi kuin tiedätkään. Usko pois - oot päässyt tähänkin asti.
VastaaPoistaPieniä askelia kerrallaan, yksi hengenveto kerrallaan. Minuutti minuutilta, tunti tunnilta, päivä päivältä, yö yöltä ❤ ..
Mä tahtoisin ainenkin uskoa niin, itsenikin kohdalla. Maanantaina mua oottaa kuntoutusosasto, jolla en oo koskaan ollut ja se pelottaa tosi paljon. Ainoa et mua pelottaa nyt olla melkein missä vaan, niin en kai voi menettää mitään? Kesäkuusta asti kun on tarponut itseinhon ja vahvan itsetuhoisuuden ja kauhean ahdistuksen syvässä suossa, ja oon yrittänyt lopettaa itseni kuitenkin kehon vastustaessa mielen ohjausta kuolemaan, mä valitsen nyt toisen suunnan. En muutakaan voi kai, vaikken yhäkään tahdo muuta kuin kuolla - lopettaa kivun ja oksettavan olon. Mutta myös mussa niin kuin sussakin asuu yhä se valoisa puoli, joka ei helposti luovuta, se, joka tahtoo elää ja tuntea, eikä aiheuttaa kipua rakkailleen tai itselleen, pienelle sisäiselle lapselleen.
Hengenveto kerrallaan, sydämen sykähdys kerrallaan...voimia siskoseni ❤
Mä haluaisin uskoa vielä hyvää, että selviän. Niin paljon haluaisin... En vaan ymmärrä mikä mua vaivaa. Miksen näe mitään hyvää tai toivoa elämässä. Tunnen vaan sen kivun, enkä kestä sitä enää kauaa. Yritän vaan paeta kotia, että kestäisin tämän. Voisipa vain valita, että kipu loppuu. Elämä valitsi kuitenkin näin... Mä olen tässä ja yritän vielä nii kauan, kun pystyn...
PoistaKiitos noista sanoistasi. ❤
Kipu tulee traumoista ja siitä kun meitä on satutettu ja valitettavasti me joudutaan ne kantamaan, mikä on niin väärin kuin voi olla..mutta kyllä me kestetään. Meidät on tehty titaanista ☺ ... mä suosittelisin sullekin osastoa mikäli tilanne käy yhtä sietämättömäksi kuin mulla.. mä toivon että siitä on apua tai edes jonkinlaista turvaa..kipu lieventyy aikanaan, vqikkei loppuisikaan.. koitetaan uskoa ja toivoa parempaa, jookosta - voimahali ❤
PoistaKiitos, yritän kyllä. ❤
PoistaNykyään vaikea päästä osastoille ja saa yleensä sen pari päivää olla ja laitetaan ulos. Ja itseäni ei auta se pari päivää, kyllä yhtään. Juuri olin keväällä osastolla kaksi viikkoa ja olo paheni vaan... :/
Oi voi, no on se kumma - ja taas siellä missä mä asun niin on pakolla yritetty laittaa ja oon suostunu olemaan vaan pari päivää ja totta, eihän niin pieni aika ketään auta todellisesti. Mutta meinaatko ettei ne ottaisi sua jos olet itsrtuhoinen...?! Kuulostaa todella ikävältä. Ja ymmärrän kyllä tuon pahentumisenkin, itse pelkään että se pahentaa oloa, sellainen ympäristö vaikka apua oisikin tiiviimmin tarjolla. Mutta se jää vain nähtäväksi ja koettavaksi. Kirjoitathan yhä tänne tuntojasi, ne on arvokkaita ❤ - pyrin parhaani mukaan niitä kommentoimaan. Koska vertaisuus on kallisarvoista ja mulle tärkeää mikäli pystyn edes jollain tapaa antamaan takaisinkin jotain ☺ -S
PoistaIhanasti kirjotti toi aikasempi tyyppi :3 Voimia <3
VastaaPoistaKiitos. ❤
Poista