Aika kuluu, kunnes jalat alta pettää.

Mulle sanotaan juuri ne sanat mitä en tahdo kuulla... Ettei tämä ole pysyvä olotila, että tää menee ohi. Sanotaan, että tämä johtuu vaan tekemisen ja sisällön puutteesta. Mutta ei se johdu, tiedän sen ja sanoinkin niin. Lääkäri sai kuulla luettuna yhden mun blogitekstin (oon maannu lauta pääl ja venannu tuonelaa). Hän sanoi, että siinä avunhuutoja. Mutta ei sanonut oikein muuta. Sanoi, että nii monia lääkkeitä on koitettu ettei niitä kannata muita enää koittaa edes... Kun mikään ei auta mua. Ne uskoo sen (ehkä) työn tuovan mulle hyvän olon. Ne ei ymmärtäneet miltä minusta tuntuu oikeasti. Ne ei tajunnut miten reunalla olen. Ne ei osanneet auttaa... Aina mulle käy näin, en tule kuulluksi. Yritän hakea apua, mutta en onnistu ja kaikki sanomiset sivuutetaan vaan. Mulla oli niin paha olo, kun lähdin lapsuudenkotiin hoitamaan kissaa. Mun oli pakko jäädä yöksi sinne, en pystynyt mennä kotiin. Ajattelin vaan kuolemaa ja miten sen teen. En saanut sitä pois ajatuksistani. Muhun sattui ihan hirveästi. Ajattelin jo, että kuolen pelkästään tähän tuskaan...

Aamulla tuska palasi vain voimistuneena. Aloin ajatella taas... Aloin miettiä ja suunnitella. Vaikka kuinka yritin kirjaimellisesti takoa päähän järkeä, en saanut sitä ajatusta pois. Videoin tunteitani. Haluan sanoa kaikki ne kipeät asiat vielä... Videoin vielä lisää. Olen vain niin loppu, ettei sitä pysty edes käsittämään. Sitä ei pysty sanomaan niin, että se kuulostaisi juuri oikealta. Mun on turhaa enää taistella. Se mikä tuottaa kipua, siitä pitää luopua. Niin terapeutti opetti mulle. Jos se mikä sattuu on elämä, niin silloinhan mun pitää luopua siitä. Mä en tiedä mitä sanoa enää... Kaikki haluaa uskoa, että mä jaksan ja kestän. Että mä tsemppaan ja yritän. Etten mä luovuta... Jätän kaikki siihen uskoon. 

Mä taistelin ja yritin olla vahva

Vaikka maa katosi jalkojen alta

Mä hymyilin vaikka mun sisinpäni itki

Leikin onnellista vaikka olin ihan rikki

En näyttänyt tuskaani ulospäin

Mä itseni nauravan aina vain näin

Liian monta kertaa vajosin

Ja apua huusin

Kukaan ei uskonut mun sanoja

Olin vain tyhmä huomionhakija

Ne sanoi, että mä jaksan vielä

Että elämä on vielä kaunis jonain päivänä

Kaikki halusi uskoa, että mä selviän

Sanoi jaksa vielä vähän...

Vähän

Vähän

Vielä vähän

Kyllä sä jaksat

Vähän

Mutta enää en jaksa... Sillä se "vähän" ei muuta mitään, se ei poista tuskaa mun sisältä. Nyt se minkä jaksan on enää oikeasti sen vähän.