Oon maannu lauta pääl ja venannu tuonelaa.

Olen lopussa, kirjaimellisesti. Tunnen kuinka mun voimat katoaa ja näen pohjan jonne vajoan. Istun koko päivän yksin siinä lapsuudenkodissa. En tunne ajankulua, kaikki lipuu ohitseni. Muhun sattuu päivä päivältä enemmän. Olenko mä taas masentunut? En jaksa hymyillä, ajan pyörällä huppu päässä ettei kukaan näkisi mua. Kierrän ihmiset kaukaa, en halua kohdata katseita. Tahdon olla yksin, vaikka sekin sattuu. Myönnän isoäidille puhelimessa, että menee ihan surkeasti. Selitin jotain, mitä en enää muista edes. Kaikki on niin sumussa, etten enää tiedä mitä edes puhun. En ymmärrä, sanat tulevat kuin ilman ajatusta. Mulla on oudompi olo kokoajan.

Mä en herää enää. Mä uskon jo etten herää. Kohta puoli vuotta kuin unessa. Mä en tunne elämää, mä en tiedä siitä enää mitään. Mä vain kuljen virran mukana hymyillen. Selitän omiani ja unohdan kaiken hetken päästä. Mä en ole olemassa tai ehkä vain jossain toisessa maailmassa. Mä en jaksa enää... Miksei ne vaan sano ettei tämä mene ohi. Mulla ei ole tarkoitusta, mulla ei ole enää elämää. Mulla oli puoli vuotta sitten vielä elämä, tunsin niin. Miksei se riittänyt mulle, miksen mä taistellut kovemmin? Syytän itseäni, sillä en voi syyttää ketään muuta. Kukaan ei voi auttaa mua enää, mä en usko siihen. En enää jaksa uskoa.

En tunne mun peilikuvaa, en tiedä millainen olen. En osaa kertoa enää mitään mun luonteesta, jos joku kysyy. Tiedän, että olen kai luova mutta siihen se melkein jääkin. Pelkään sitä hahmoa peilissä. Pelkään, kun katson sitä. Se on niin outo ja vieras. Se en ole enää se mikä olin joskus. Tuntuu, että muisto itsestänikin haalenee. Yritän katsoa lapsuuden kuvia. Niissäkin kuva näyttää jo vähän vieraalta. En tiedä enää kuka olen ja epäilen ettei mua ehkä enää edes ole. Kuin olisi vain jäänyt nukkumaan sille sairaalasängylle päivystysosastolle. Mä toivon, että heräisin siitä. Että nämä kuukaudet olisivat olleet vain pahaa unta. Mä toivon niin paljon ettei tämä olisi totta. 

Sanon itselleni joskus "Herää...", sanon voimakkaasti. Puristan kädet nyrkkiin ja kastan kasvot kylmään veteen. Katson peilikuvaa ja huomaan, ettei se herännyt. Nipistän ja riuhdon hiuksia. "Herää, herää, HERÄÄ!" Mä itken, koska huomaan miten kaikki haalistuu entisestään. En tunne mitään. Tunnen vain tyhjyyden, jonka keskellä on kasa tuskaa. Kokemukset jää haaleiksi, muistot pimeiksi, kaikki tunteet epämääräisen hämäriksi.

Mutta ei... Ulospäin kukaan ei huomaa mitä käyn läpi. Mä olen "normaali". Paitsi, että vanhemmat ovat sanoneet nyt, etten ole oma itseni ollenkaan. Vaikea olla, kun en enää tiedä millainen olen, kuka olen. Mikä mun nimi on, onko tämä tuttu katu mitä kuljen, onko tämä mun koti, kun sekin on outo ja vääränlainan mun herätessä aamulla. Joskus jopa säikähdän, kun herään täältä. En tiedä missä olen. Mä en jaksa elää tätä elotonta elämää, jos edes olen elossa nytkään. Mä en jaksa elää tämän ihmisen kanssa, jota en enää tunne ollenkaan. Vajoan kyyneliin... Mä en jaksa oikeasti. Mulla ei ole mitään. Kaikki projektit jää tekemättä, en saa mitään valmiiksi. Kaikki jää suunnitelmaksi, jonka unohdan kun päivä vaihtuu. En varmasti muista tätä tekstiäkään enää huomenna. En muista nytkään enää oikeastaan yhtään.

Mun on pakko jaksaa vielä huominen. Keskiviikkona on lääkäriaika ja terapeutti tulee myös mukaan. En tiedä mitä selitän siellä enää. Uskon, että vastaus on sama "Se menee ohi..." Meneekö? Oikeasti... Miksi tämä on ollut jo kohta puoli vuotta tälläistä. Miksi kaikki menee vaan pahemmaksi? Ja mun pitäisi uskoa, että kaikki loppuu jos toivon oikein kovaa. Ja olen toivonutkin ja huutanut "HERÄÄ!" Liian monta kertaa... Mutta se ei auta. Mä en jaksa enää...