Päästä minut pahasta...

On kuulemma hölmöä kirjoittaa. "Ajattelin, että kuka kirjoittaa..." Teen hölmöjä asioita ja tunnen outoja tunteita, ihmeellisiä tuntemuksia. Kirjoittamisesta en voisi koskaan luopua. Se on mun elämä, rakkaampaa mulle kun elämä. Vaikka se on elämää. Jotain mitä olen tehnyt jo 5 vuotta. Ja tarinoita kirjoittelin jo ennen sitä koulun ulkopuolellakin. 

Olen alkanut taas pelätä itseäni, pelätä ajatella jos mun ajatukset käy toteen. Perhe lähtee reissuun ja mä pelkään, mulla on outoja tuntemuksia. Olisin vaan halunnut huutaa:
*Älkää lähtekö* 
Tunnen kaiken niin voimakkaana, että ahdistaa. Pelkään, että sekoan sen viikon aikana. Näen silmissäni lapsuudenkodin, joka jää tyhjäksi. Näen, että itken siinä talossa. Muu on sumeaa. Tunnen vaan, että heidän ei pitäisi lähteä. En ole ennen pelännyt näin. Ahdistaa liikaa. Haluan unohtaa. Tuntuu, että kaikki merkit viittaa jo pahimpaan. Mä haluan nukkua koko viikon. Miksi en lähtenyt mukaan, mietin sitäkin. Aina ennen lähdin, nyt jäin enkä tiedä edes oikeaa syytä sille. Sanoin lähtiessäni ovella "Pitäkää huoli itsestänne..." Tunsin pelon silloin jo saapuvan. "Kiitos..." -isä vastaa. Ja kuluu hetki ennen kuin huikkaa... "Samoin..." 

Mä yritän...
Mä yritän...
Vaikka pelkään omia tuntemuksia
Julmaa elämää
Pettymyksiä ja hylkäämisiä
Yksinäistä lapsuudenkotia
Sitä, että jään yksin lopullisesti
Yksin...
Pelkään
Älkää jättäkö minua