Usva ei kadonnutkaan.

Yön pimeinä tunteina mä mietin ja korjailen tätä tekstiä luonnoksissa. Minusta tuntuu taas liikaa tältä. Kaikki on taas tapahtunut moneen kertaan. Mä tunnen kaiken vain muistona. Ja tiesin kaiken kuin ennalta. Kuljen sumussa, eri maailmassa kuin muut. Enkä ymmärrä itseäni ja mun elämää. Useimmat tapahtumat olen jo kokenut, vaikka tiedostan etten ole. Tunne puhuu muuta, ehkä se vaan valehtelee. Mä pelkään sekoamista. Olen kadottanut liikaa itsestäni. Olen alkanut tuntea oudosti. En tiedä ymmärtääkö mua kukaan, voiko tätä selittää. Pelkään vain, että olen hullu kaikkien mielestä... Kun kirjoitan nämä sanat ja väitän niitä todeksi. Koska ne ovat totta... Mua sattuu, sillä mä tiesin että se yksi tyttö kuolee. Mä tiesin, mä olin lukenut sen jo. Vaikka en ollut. Syytän itseäni siitä. Ja pelkään kokoajan enemmän... Itseäni.

22.08.15
Uskonko yliluonnolliseen? Mä olen kai elänyt joskus ennenkin. Olen tehnyt nämä asiat joskus. Tiedän sen tarkalleen. Pitkät keskustelut, jotka olen jo käynyt. Välillä tunnen, että jotain tapahtuu. En uskalla toivoa mitään. Minun sukuni on outo, heidät olisi varmaan poltettu roviolla keskiajalla. Tämä on outoa. Kuin unta, vaikka olen tietääkseni hereillä. Koen vaan samat asiat kaksi kertaa. Sanasta sanaan olen kuullut jo ne sanat ja nähnyt kasvojen ilmeet. Joku voisi sanoa mua hulluksi ja pelottaa kirjoittaa. Mutta joka sana on totta, vaikka tätä on vaikeaa selittää. Joskus tuntuu, että jonkun tekstin tännekkin olen jo aiemmin kirjoittanut vaikkei sitä löydy tekstiluettelosta. Haluaisin puhua jollekkin, joka ymmärtäisi. En tiedä kenelle. Polilla olisin vain heti hullu, jos sanoisin. Joten en sano sanaakaan.

Katson elämää kuin toisesta ulottuvuudesta. Kuin avaruudesta, toisesta maailmasta. En edes tiedä onko sitä maailmaa. Tuntuu, etten ole täällä elämässä melkein koskaan. Joskus harvoin havahdun hengittämään ja tuntemaan olevani oikeasti täällä. Elän täällä kuin unessa, kuin kuollut. Kuin haamu, pelkkä varjo. Joka ei saa kiinni mistään. Olen ajatuksissani, uppoudun johonkin mitä ei ole. Tunnen kuinka en tunne edes maailmaa. En tunne maata jolla kävelen. Olen vain täällä, vaikka en ole. Kuka mä olen? Miksi mä tunnen näin? Olenko hullu, silläkö tämä selittyy? Mä en halua uskoa niin, mä en halua usko siihen... 
Ehkä poistan tämän tekstin vielä, kun en edes tiedä miksi se on täällä.

Mä katson merta vaikka sitä ei ole

Vaikka en sitä enää oikeaksi tunne

Kuuntelen aaltoja jotka osuu kivikkoon

Enkä tiedä enää missä oikeasti oon

Kaislat huojuu hiljaa tuulessa

Voin kuulla kohinan vaikken tuntea

Hylätty laiturin pätkä

Ja tämä sekava elämä

Hiukset joita tuuli hiljaa liikuttaa

Aurinko joka lämmöstä muistuttaa

Ja tunnen että nämä sanatkin on jo sanottu

Elämäni valmiiksi kerrottu

Mä en enää tiedä kuka olen

Kun kyyneleeni täyttää tämän meren