Isä ja äiti.

Mä en tahdo nähdä enää tätä kaupunkia. En tahdo kävellä näitä kipeitä katuja. En tahdo tavata näitä ihmisiä, enkä varsinkaan mun vanhempia. Haluan vain pois täältä. Haluan vaan paeta... Juosta karkuun ja itkeä. Tai ehkä vaan kuolla... Se on kuitenkin mun perhe, vaikka se kohtelisi miten vaan. Mutta en vaan kestä mun vanhempia enää... Olen sinnitellyt yli puoli vuotta ja vaan antanut uusia mahdollisuuksia. Vaikeaa oli jo ennen tätäkin aikaa, mutta nyt on ollut kyllä jo ihan liian hirveää... Ei auta, vaikka annan heille anteeksi ja taas uuden tilaisuuden. He eivät muutu, eivätkä anna mun unohtaa mun tekemiä virheitä. Enkä kelpaa niille, en ikinä kelpaa. Kaikki vaan pahenee meidän välillä kokoajan. Riitoja, huutoa ja raivoa. Ne syyttää mua, kaikki on aina mun syytä. Vanhat asiat nostetaan pöydälle. Syytetään, aina vaan syyllistetään.

Ulkopuoliset näkee, että mulla on ihana perhe. Tehdään yhdessä retkiä ja ulkomaanmatkoja. Hymyillään ja nauretaan. Syödään kaikki yhdessä saman pöydän ääressä. Mutta harva näkee totuuden. Kaiken sen julmuuden ja kivun. Sen minkä olen yrittänyt kantaa sisälläni 12 vuotta... Tuntuu pahalta sanoa, että vanhemmat ovat pilanneet mun elämän... Mutta niin se vain on. Enkä mä voi tuoda ongelmia esille sillä ne väittää aina vastaan. He eivät ole tehneet mitään väärää. Ne ei näe sitä. Ne ei nää kuinka ne satuttavat...

Kävimme joskus vuosia sitten perheterapiassa, mutta se ei hyödyttänyt mitään. Kaikki mitä sanoin siellä ei ollut heidän mielestä totta. He kielsivät kaiken ja väittivät vastaan. Ei siitä tullut mitään. Välit vain viilenivät entisestään...

Olen monta kertaa tämän puolen vuoden aikana miettinyt, että pakkaan tavarat ja häivyn sanomatta mitään. Katkaisen välit kokonaan... Sitä mä mietin uudelleen ja uudelleen. Mutta ne on mun vanhemmat -ajattelen... Täytyy vaan antaa vielä tilaisuus... Mutta montako tilaisuutta oikeasti vielä? Mun pitäisi vaan uskoa, etteivät he muutu. Mutta en halua ajatella niin... En haluaisi olla niin itsekäs ja vaan lähteä, koska itsestä tuntuu pahalta. Mutta en vaan jaksaisi tätä enää. Nytkään en tahdo nähdä heitä eilisen riidan ja huutovalituksen jälkeen. Tiedän, että kuitenkin kohta hymyilen taas siinä kahvipöydässä. Vaikka he eivät ole sitä edes oikeasti ansainneetkaan...

Mä vaan haluaisin niin paljon lähteä, mutta en vaan osaa... En jaksa tätä enää...
En jaksa!