Kohti onnellista elämää ja uusi blogi.

Mä en osaa enää kirjottaa tänne... Tuntuu, että haluan jättää tämän blogin taakseni. Se keneltä sain innoituksen tähän blogiin ei ole enää osa mun elämää siispä mä haluan aloittaa ihan uudelta pohjalta. Aion kirjoittaa edelleen elämästäni pahoista ja hyvistä asioista. Mutta nyt yritän löytää onnellisen elämän, sen elämän mitä tahdon elää. 

Kiitos kaikille teille 88 lukijalle ja kaikille muillekin, jotka ovat mun blogiin eksyneet lukemaan. Kiitos kaikista ihanista kommenteista, ne antoi mulle voimia jatkaa eteenpäin. Jos kuitenkin haluat vielä lukea mun elämästäni, matkasta onnellisempaan elämään niin tässä on osoite:

muistojenvankina.blogspot.fi

Toivottavasti tapaamme vielä siellä. Mä odotan teitä. ❤

-Erika

Herätä minut, vaikka mun sydän pysähtyis.

Kun sä katot mua, niin tuntuu kuin mä olisin kuollut. Kun sä puhut mulle, niin musta tuntuu, etten olisi siinä. Mä en ole elossa, en vaikka haluaisinkin. Mä rakastan sua, vaikka mun tunteet välillä katoaa. Vaikka en välillä edes tiedä kuka sä oot. Mä en tunne sun kasvoja iltaisin, mä en näe sen sumun läpi. Mä kuulen sun äänesi, mutta mä en ole varma oletko se tosiaan sinä. Se ei kuulosta sinulta. Mä tiedän, et tää kuulostaa hulluta, mutta mä haluan rakastaa sua ja elämää. Ja vihata itseäni. Mä haluan nähdä, tuntea, kokea ja elää. Nyt tuntuu, etten tee mitään noista. Mä olen eläväkuollut.

Mä googlailen muistisairauksista, mä yritän saada tolkkua kaikkeen. Mä yritän kirjoittaa näitä sumuisia sanoja. Mä yritän hakea opiskelemaan ja miettiä tulevaisuutta. Silti mun mieli jää vaeltamaan varjoihin. Mä jään kipuun, vaikken tahtoisi. En halua itkeä, suljen tunteet mielestä. Tunnen vaan sumun ja sitä on liikaa. 

Mä en tunne vieläkään olevani täällä. Voisiko joku tuoda mut takaisin sillä mä en tahdo vielä kuolla? Voisiko joku pelastaa minut kuolemanrajalta? Mä haluan herätä unesta, vaikka mua ei sen jälkeen oliskaan. Mä en jakaa elotonta elämää. Mä en jaksa tyttöä, joka ei eteensä nää. Herätä minut, vaikka se pysäyttäis mun sydämen. Mä pyydän rakas, herätä minut. Opeta minut elämään.

Juokse mun kanssa karkuun.

Kaikista helpointa olisi vaan pakata tavarat ja lähteä. Lähteä ja unohtaa... Mä koen tuskaa mun perheestä, etenkin mun vanhemmista. Mun pitää viedä J tänään sinne ja mua ahdistaa. Pelkään heidän sanojaan ja katseita, pelkään etten kestä niitä. Haluaisin vaan juosta karkuun. Haluaisin juosta ja mennä piiloon näitä kipeitä vuosia. 

Mä muistan kuinka äiti silitti mun kättä, kun makasin sairaalasängyllä otettuani yliannostuksen viime keväänä. Hän silitti ja itki. Hän puristi mun kättä ja toivoi, että mä selviän. Muistan tuon yön vieläkin ihan liian hyvin. Tuona yönä mun vanhemmat sanoivat, etteivät enää välitä mitä mä teen. He sanoivat, etteivät enää sääli minua tai anna mulle mitään tunteita. Mä olen heille vain ilmaa, tyhjyys jota mikään ei poista. Mä olen kuin kuollut lapsi, mä olen kuin jonkun muun tyttö. Mä olen hauta-arkussa lepäävä sielu, mä olen taivaanlintu joka ei löytänyt enää kotiin. Mä olen kaikkea muuta paitsi heidän lapsensa. Tyttö vailla nimeä, tyttö vailla perhettä. Ei mulla ole enää sitä... 

Mua sattuu ajatella, että minä itse pilasin kaiken. Minun itseni takia mun vanhemmat nyt vihaavat mua. Minun tyhmyyteni tähden menetin kaiken. Ajattelematon tyttö, huono tyttö, paha tyttö. Minä en ole enää mitään hyvää heidän silmissään. Olen tyttö joka kuoli, tyttö josta ei välitetä enää. Tyttö jota kukaan ei tule halaamaan tai lohduttamaan.

Mä muistan lapsuuden ja mä kaipaan sitä. Kaipaan aikaa ennen veljen kuolemaa, sitä aikaa jolloin kaikki oli normaalia. Sitä tunnetta, kun elämä ei satuttanut. Mä tahdon ne ajat takaisin, vaikka tiedän etten saa. Päiviä ei voi elää uudestaan, aikaa ei voi kelata taaksepäin, historiaa ei voi kirjoittaa uudelleen, kipua ei voi unohtaa, mikään ei muuta kuolemaa. Kukaan ei tuo mulle mun elämää takaisin. 

Tänään mä menen perheen luo ja hymyilen. Hymyilen, vaikka muhun sattuu. Vakuutan kaiken olevan hyvin, vaikka ei ole. Ja mä nauran, vaikka mä vihaan mun vanhempia...

Oot mun nouseva aurinko.

Sä saat mut taistelemaan, yrittämään vielä kerran. Sä tsemppaat ja sanot, että mä vielä pääsen yli tästä kaikesta. Sä oot valo mun pimeällä tiellä. Sä oot mun valoni kuopan pohjalla. Sä oot se valo, jonka vuoksi mä kiipeän täältä pohjalta vielä ylös. Sä oot se turva johon mä pakenen itseäni, johon mä pakenen sairauksiani ja kaikkea pahuutta. Sä oot se syli johon mä tahdon nukahtaa ja sä oot se jonka vierestä mä tahdon myös herätä. En tiedä onko parempaa kuin sinä, mutta sen tiedän, että mulle sinä riität juuri tuollaisena. Sä et ole ihminen, vaan sä olet enkeli. Se enkeli, joka pelasti minut kuolemalta. Sä saat mut jaksamaan, sä saat mut jatkamaan ja toivomaan parempaa kivutonta huomista. 

Mä taistelen niin paljon kuin mä voin... Mä yritän niin paljon kuin mä pystyn. Mä yritän sun takias, mutta mä yritän yrittää myös itseni takia... Vaikka sitä suunnattomasti vihaankin. 

"Kalliot suojaa mua

Kun mä tahdon rakastaa sua

Lauluihin valaiden

Ja sun kainaloon nukahtaen

Luottaen lepäämään

Vahingoitettu jää

Kätes sun vielä mua silittää"

Vaikka tää ei johtais mihinkään.

Haluaisin sanoa, että menee hyvin... Mutta en tahdo valehdella. Oikeasti mulla menee tosi surkeasti... Mutta mä yritän tehdä kaikkeni, että löytäisin jostain taas sen paremman olon, paremman elämän. Mun on vaikea hyväksyä itseni, mun on vaikea iloita pienistä asioista. Vaikka mä miten yritän niin lopulta ajattelen kuitenkin negatiivisesti, aina ja kaikesta. Olen aina se pessimisti... 

Mä tsemppaan muita ja uskon heidän selviävän, mutta itseeni en usko. En usko, että selviän. Mä haluaisin uskoa, mutta mä olen romuttanut toivon jo liian monta kertaa. Mun elämältä menee pohja kokoajan. Tie jolla mä kuljen loppuu kokoajan. Mä kompastun polun varrella oleviin kiviin ja putoan lopulta syvään kuoppaan. Liian syvään kuoppaan... Sitten mä nousen ja tuijotan pimeyttä. Mä en näe mitään, mä vaan tunnen... Tunnen kivun ja mä pelkään, pelkään ihan liikaa... 

Siellä mä olen määrätyn ajan ja lopulta pääsen pois kuopasta joka kerta eri tavalla. Joskus mä huomaan seinämässä olevan köyden ja tartun siihen. Joskus mä tartun jonkun ihmisen käteen, ja hän auttaa minut ylös. Mutta usein mä vaan kiipeän jyrkkää seinämää ja odotan, että se matka loppuu. Välillä en jaksa kiivetä tai mun ote lipeää ja mä putoan alaspäin, joskus pohjalle asti, joskus vain hieman. 

Mä putosin tähän kuoppaan 13 vuotta sitten. Mä olen kiivennyt tätä seinämää ylös kaikki ne vuodet. Joskus mä olen jo nähnyt päivänvalon, nähnyt kauniin auringon. Joskus olen jopa jo tuntenut sen auringon lämmön kasvoillani. Mutta joka kerta se viimeinen askel kuopan reunasta on livennyt ja mä olen pudonnut taas. Mä en ole päässyt ylös ollenkaan. Mä olen jäänyt vankilaan, kuoppaan josta olen tehnyt kotini... Koska mulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin sietää tuska, hyväksyä tämä elämä. En mä ole voinut muutakaan kun yrittää kestää tuska ja tämä kaikki.

Mä odotan sitä päivää, että mä pääsen tästä kuopasta. Mä odotan sitä hetkeä, kun mä näen auringon, enkä ikinä enää kadota sitä. Mä toivon sen päivän koittavan, kun muhun ei enää satu. Mä toivon, että se on mahdollista. Sillä mä en jaksa olla täällä enää, tässä kuopassa, tässä elämässä. Mä haluan parempaa, mä haluan onnen. Ja mä aion taistella, vaikka se ei johtaiskaan mihinkään. 

Sillä mä en luovuta ennen kuin mä tunnen auringon lämmön mun koko kehossa. Mä en luovuta ennen kun mun sydänkäyrä on suora. Mä en saa luovuttaa...

Tunnen liikaa ja liian nopeaa.

Mä tunnen liikaa ja liian nopeaa. Mä en tiedä mikä mua vaivaa, mä en enää tunne itseäni. En osaa valita elämälleni suuntaa, kun mieli vaeltaa. Onko mikään valinta oikea vai väärä, mä en enää tiedä... 

Mä en ole nukkunut hyvin kahteen yöhön. Viime yönä menin nukkumaan puoli kuudelta ja sain nukuttua neljä tuntia. Mua ei vaan väsyttänyt. Ahdistaa liikaa kokoajan. Mä en osaa edetä mihinkään suuntaan. Mä vaan olen olemassa, vaikka en oikeasti ole. Hakkaan kättä täysiä betoniseinään, enkä edes tajua tekeväni niin. Hukutan murheita ja ahdistustani juomiseen, vaikka en edes tykkää siitä. Syön, enkä kestä syömääni ruokaa ja mun on taas pakko oksentaa. En mä voi syödä melkeen mitään, mä en kestä sitä. Nyt en ole viiltänyt moneen päivään, vaikka olisin halunnut tehdä niinkin... Mä en enää tiedä mikä mun on... En saa tehtyä mitään, mua vaan ahistaa. Mä ajattelen taas kuolemaa, vaikka mä en halua...

Mä en vaan halua olla YKSIN... Mä kestä olla tässä kodissa. Mä en kestä itseäni. Mä haluan pois, mä haluan pakoon. Mä haluan elää, mutta mä en osaa. Enkä mä osaa kuollakaan... Mä en osaa mitään muuta kuin olla tässä olossa. Enkä mä jaksaisi olla edes tässä. 

Kaikki murtuu, mä vajoan pohjaan vaikka mä en tahdokaan. Mä yritin taas olla liian vahva, mä jaksoin hymyillä pari kuukautta. Mutta enää mä en jaksa, en jaksa mitään. Mä en jaksa tätä elämää, en vaikka kuinka yritän. Hoen itselleni ääneen, ettei mun elämä ole paskaa. Mutta sekään ei auta. Mä vajoan tahtomattani, se jokin vetää mut pohjaan taas. Mä en tahdo sinne, mä en oikeasti tahdo! Miksen mä voi vaan päästä täältä pois? 

Rohkeus pelottaa.

Mä tiedän, että mun on tehtävä tää... Mun on kerrottava kaikille, koko maailmalle. Mä haluan tehdä sen, vaikka mua pelottaa. Mua pelottaa kertoa mun elämäntarinastani, sillä se ei ole ollut siitä helpoimmasta päästä... Mä tiedän, että mun kuuluu tehdä tää. Mun kuuluu kirjoittaa ja kertoa. Mun täytyy uskaltaa, mun täytyy tehdä tää. Vaikka en tiedä hyväksytäänkö mua enää tämän kirjan julkaisun jälkeen... Voi olla, että mulla menee välit vanhempiin lopullisesti, voi olla, että sukukin hylkää minut. Ehkä menetän ystäviä, ehkä poikaystävänkin... Mutta mä tiedän tämän olevan oikein. Mä tiedän miksi oon täällä. Mä oon täällä kertoakseni muille, ollakseni tyttö joka selvisi voittajana. 

Vaikka mun paha olo ja masennus yrittää ajaa mua kuoppaan kokoajan niin mun on silti pakko taistella. Mä taistelen niin kauan kuin mä voin. Niin kauan ettei mun tarvi enää taistella. 

Liian hento ote elämästä.

"Elämä anna mun kuolla..."

Tuuli tarttuu mun siipiin

Se nostaa minut korkealle pilviin

Kipu katsoo mua viimeistä kertaa silmiin

Ja kuolema ottaa minut lopulta syliin

Padottuja kyyneleitä ei kukaan nää

Ei kukaan sano sulle: "vielä hetkeksi jää"

Ei ne voi käsittää

Että mä en jaksa enempää

Tuuli ulvoo surullista lauluaan

Se kutsuu mua kehtolauluun mukaan

Se tietää ettei mua estäisi kukaan

Jos mä katoan enkä palaa koskaan

Kyyneleet kuivuvat poskille

Mun on aika unohtaa ne

Mun on kiivettävä kalliolle

Ja päätettävä mikä on mun suunta elämälle

Melkein kirjailija.

Jos sanoisin nyt jotain hyvää... Minusta on tullut melkein kirjailija! Ensimmäinen kirjani tuli eilen postissa. Sen vuoksi siis "melkein kirjailija" koska kirjaani ei ole julkaistu missään, otin vaan itselleni siitä yhden painoksen. Mä olen onnellinen, sillä tiedän kirjoittamisen olevan mun juttu. Mulla on jo suunnitteilla aloittaa toisen kirjan kirjoittaminen, mutta en aloita ihan vielä. 

Tää on mun juttu, tää on se mihin mä voin paeta turvaan. Voin hautautua sanojen maailmaan ja mä tiedän, että siellä mä olen kotona. Mä olen turvassa niin kauan, kun voin kirjoittaa. Sillä kirjoittaminen on se syy miksi mä elän. Se on mun tarkoitus. Mun täytyy kirjoittaa ja kertoa, että pitää taistella ja ettei koskaan saa luovuttaa. 

Mä rakastan sanoja.
Mä rakastan kipeänkauniita lauseita. 
Mä rakastan tarinaa. 
Ja mä rakastan kirjoittamista. 

Haluaisin huutaa tuuleen, että täällä oon.

Mä en jaksa enää, mua ei haittaa vaikka mä kuolisin. Viillän molemmat käsivarret täyteen punaisia juovia ranteista olkapäihin asti. Mä en edes tajunnut, että tein niin... Juon vaikka vihaan sitä. Ajattelen vaan yhtä ajatusta mielessäni...

*Mitä järkeä on elää?* 

Mä en jaksa enempää... Mikään ei auta, mun on turha huutaa. Mun on turha itkeä ja on turhaa nauraa. Mikään muu ei tunnu muuta kuin tuska. Mikään ei auta mua... Mä en tiedä mikä mua edes vaivaa, miksi mun on vaan paha olla... Mä en halua kuolla, mutta mä en todellakaan jaksa elääkään... Mä en jaksa enää hengittää tuskaa keuhkoihin. Mä en halua enää nukkua, enkä herätä aamuun uuteen. Mä en halua taas siihen tuskaiseen todellisuuteen. 

*Mä kävelen ulos pakkaseen. Mä hengitän, mutta ilma mun yllä ei höyryä. Mä tiedän, että oon jo kuollut vaikka ääriviivani vielä täällä vaeltavatkin. Mä itken muutaman kyyneleen, mutta vasta sitten kun tiedän ettei kukaan ole näkemässä. Kyyneleet jäätyvät pieniksi jääkiteiksi poskilleni. Mä tärisen, mua paleltaa. Mä tahtoisin turvaan, vaikka mulla ei ole paikkaa mihin mennä. Ei ole paikkaa missä olisin turvassa itseltäni, missä olisin turvassa menneisyydeltäni. Lumi narskuu jalkojeni alla, mä kävelen vaikka mä en tunne askeltakaan, vaikka en tunne edes tätä katuakaan. Haluaisin maalata hangen punaisella värillä... Haluaisin tuntea tuulen paljailla käsivarsillani. Haluaisin käpertyä kivenkoloon ilman, että koskaan enää heräisin. Se jokin haluaisi mun ottavan pienet pillerit rasiasta... Se haluaisi, että mä unohtaisin kaiken ja vajoaisin syvälle lumipeitteen alle...

Pimeys saapuu ja taivas täytyy yksitellen tähdistä. Ne kutsuu mua luokseen. Ne kutsuu mua tähdenlennon lailla lentämään. Hanki kiiltää katulampun loisteessa, se näyttää ihan timanteilta. Mä yritän hymyillä, mutta osaan sen vain enää puolittain. Menen lumeen makaamaan ja teen lumienkelin. Nousen ylös ja piirrän vielä sädekehän enkelin pään yläpuolelle. Mä katson enkeliä, jonka jälkeen mä katson taivasta. Mä mietin hiljaa elämääni... Mä mietin, jos mä oonkin pian tuo enkeli. Mua pelottaa... Mä saavun kotiin ja tartun veitseen. Mä piirrän kivun käsivarsiini. Nyt haluaisin vaan nukkua tuskan pois, vaikka tiedän ettei se katoa huomennakaan... Se ei koskaan katoa.*

Punaiset tiikerinraidat.

Terve ihminen ei viiltele, terve ihminen ei mieti itsemurhaa... Mua pelottaa, mä en halua tavata enää ketään. Mä ahdistun kadulla, kun ihmiset katsoo mua. Mä ahdistun kaupassa, kun ne tuijottaa mun ostoskoria. En meinaa saada henkeä, haluan äkkiä kotiin turvaan neljän seinän sisälle. Pelkään edelleen, että joku hyökkää mun päälle kadulla. Mutta tänään mua ei olisi haitannut vaikka joku olisi vienyt mun hengen... Minusta ei ole enää mihinkään muuta kuin jäämään tänne asuntoon yksin. Perhe pyytää mua heidän kanssaan ulkoilemaan, mutta mä en lähde. Mä en jaksa nähdä mun perhettä, en jaksa nähdä ketään. Tahdon vaan olla yksin niin paljon kun vaan voin. 

Mä en tunne itseäni. Mä otan terän käteen ja teen punaiset tiikerinraidat käsivarteen. Enkä edes tiedä syytä, en edes tiedä oliko mun paha olla. Mutta ei terve ihminen viillä, eikä se oksenna tahallisesti... Ja mä teen niitä kumpaakin... Mä en tiedä mikä mua vaivaa, miksi kaivan itseni lopulta liian aikaisin hautaan?

Haluan vaan juosta pois. Mä en tunne itseäni, enkä mä tunne tätä maailmaa. Tää ei ole elämä, tää ei ole mitään. Mä mietin välillä kaiken päättämistä, olen alkanut taas miettiä. Ja mua ärsyttää miksi mä en vaan osaa elää... Eikö mua ole tarkoitettu enää elämään?

Sumu ja minä.

*Kuuntelen sun sydämes ääntä. Painan korvan sun rintaa vasten ja kuuntelen. Kuuntelen niin kauan kunnes mä kuolen...*

Mun reissu oli melkein hyvä. Mun olo oli melkein hyvä. Kaikki oli melkein hyvää, mutta ei kuitenkaan niin täydellisen hyvää, kun olin sulta odottanut. Loppuvaiheessa mä en enää tuntenut itseäni. Mä aloin säätää, mulla oli taas liikaa energiaa ja mä aloin pelätä maniajaksoa. Sitä samaa mikä mulla oli viime keväänä monta kuukautta. Mä en tunne itseäni, aloin taas hävetä käytöstäni. Silti mä jatkoin säätämistä ja riehumista vaikka mä häpesin, mä en osannut kuitenkaan lopettaa. Mä en halua tätä taas...

Tuijotan junan ikkunasta ulos pimeään, minusta tuntuu etten mä ole täällä. Minä en ole tässä junanvaunussa, minä en ole elossa. En katso konnaria silmiin, kun se tarkistaa mun lipun. Kiitän naista joka auttaa mun kissat junaan ja toista naista joka nostaa painavan matkalaukkuni portaat ylös junaan. Kiitän, vaikka mä en ole täällä. Sumu seuraa mua kaikkialla, se ei jätä mua rauhaan. 

*Mä en tajua mistään mitään, mä en ole missään. On vaan sumu ja minä... Ei ole enää muuta.*

Katson mun käsivarsia, mä haluaisin viiltää niihin syviä uria. Haluaisin niin paljon tuntea jotain, edes kipua. 

*Mä tahtoisin vaan olla elossa.*

Mä en tiedä mitä tahdon mun elämältä. Tahdon vaan jäädä kotiin, ei mulla voi olla tulevaisuutta. Mun piti olla onnellinen, mutta miksi mä en ole? Mä oon vaan niin huono ja kuvottava, se joka ei kelpaa mihinkään eikä kellekkään. Mun on pakko viedä itseni pois. 

*Ehkä minusta ei saa enää ehjää. Ehkä kipu ei lopu koskaan.*

En pelkää pimeää.

Välillä mä sanon J:lle, että oon onnellinen. Välillä mä hymyilen koko päivän ja nauran huonoillekkin vitseille. Välillä mun on hyvä olla. Mutta joskus vuoristoradalla mä kuljen syvälle kuiluun. Hurjaa vauhtia alas pimeään tunneliin. Siellä mä en näe mitään, siellä ei ole yhtään valoa. Siellä on vaan kylmää ja pimeää, lohdutonta ja kipeää. Mä en voi valita milloin kuljen alamäkeen. En voi valita onko mäki jyrkkä vai loiva, pitkä vai lyhyt. En voi valita mutkia tai suoria pätkiä. En voi päättää onko päivä hyvä vai huono. En voi päättää milloin romahdan totaalisesti. 

Vuoristorata kulkee ja minä sen mukana. Tulee nousuja ja laskuja, tasaista tuskin koskaan on. Juuri nyt mä olen kulkenut tasaisesti ylöspäin, mutta välillä mä oon kuitenkin romahtanutkin. Mä olen se epävakaa, se joka kulkee elämänsä hurjalla tunteidenvuoristoradalla. Mutta enää se ei haittaa mua, mä olen hyväksynyt itseni jo ajat sitten. Mä tiedän, että välillä romahdan ja tiedän sen jatkuvan läpi elämäni. Mutta mä hyväksyn sen ja yritän jaksaa jokaisen pudotuksen, jokaisen jyrkänkin alamäen. Vaikka kulkisin pimeään pohjaan niin mä yritän silti jaksaa ja pitää edes sisälläni liekin joka valaisee mieleni, vaikka ympärilläni olisikin pimeää.

Mä hyväksyn mun mieleni, vaikka en itseäni vielä aivan kokonaan.
Hyväksy sinäkin itsesi. Sillä sä oot hyvä juuri noin! Tarpeeksi hyvä. ❤

"Sä pystyt mihin vaan

Oot hyvä juuri noin

Mihin vaan

Oot hyvä juuri noin
Sä pystyt mihin vaan
Oot hyvä juuri noin

Sun ei tarvii feikkaa
Nyt ei tarvii feikkaa" 

Tuhkaa jalkojen alla.

En tiedä mitä sanoa, minulla menee kai ihan hyvin. Yritän ajatella ja uskoa siihen. Vaikka elämäni kulkee ohitseni ilman, että saan siitä otetta niin mä yritän vaan kokoajan olla ajattelematta sitä. Elän siinä sumussa edelleen ja se on lohdutonta... Tahtoisin niin tuntea olevani läsnä, tuntea eläväni jälleen... Kerroin J:lle tästä tunteesta ja hän hyväksyi sen. Hän kertoi yhdestä asiasta, joka vaivasi omassa elämässään. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa, että muistaisin mitä olen kokenut elämässäni. Kirjoitan päivän tapahtumat ja lisäksi myös tunteet joita koin päivän aikana. Toivon, että teksteihin palaaminen antaisi minun muistaa ne kauniit muistot uudelleen. 

Välillä mä vajoan masennuskuoppaan, mutta muuten mä hymyilen. Onnestako? Mä en ole ihan varma. Tunteet kulkee vuoristoradalla, niin kuin ne tulevat aina kulkemaankin. Mä olen aina epävakaa, enkä tule saamaan sitä itsestäni koskaan pois. Yritän vaan hyväksyä sen, vaikka välillä ajatus saa minut katkeroitumaan. 

Mä pelkään nyt yhtä asiaa... Häpeää. Sillä mä häpeän itseäni, en pysty katsoa itseäni enkä halua, että kukaan koskee muhun. Mua ahdistaa se... Menneisyydenhaamut tulevat heti, vaikka mä en haluaisi. Mä en tahdo muistaa sitä miestä enää, en sitä vuotta. Vaikka mä luotan J:hin niin silti mä häpeän. Muistan sen miten muhun sattui, muistan itketyt kyyneleet. Muistan paljon, vaikka tahdoin unohtaa. Välähdykset menneestä ei jätä mua rauhaan. Eikä ihmisten ilkeät sanat katoa koskaan mun mielestä. 

Mun itsetunto on romutettu ihan pohjalle. Miten tuhkasta rakennetaan ehjä ihminen? Miten mä voisin muka olla koskaan onnellinen? Mä en tiedä saako kasasta tuhkaa enää mitään kaunista aikaa. Olenko mä vaan jo hävinnyt, häviäjä joka ei voi enää voittaa, koska ei tule enää uusia kisoja. Ei enää uusia tilaisuuksia korjata kaikkea. Mä pelkään etten saa tilaisuutta parantua tästä kaikesta. Pelkään ettei se ole koskaan täysin mahdollista. Pelkään, että mä oon aina masentunut, epävakaa, syömisvammailija... Pelkään, etten ole enää koskaan minä... Erika.