Sumu ja minä.

*Kuuntelen sun sydämes ääntä. Painan korvan sun rintaa vasten ja kuuntelen. Kuuntelen niin kauan kunnes mä kuolen...*

Mun reissu oli melkein hyvä. Mun olo oli melkein hyvä. Kaikki oli melkein hyvää, mutta ei kuitenkaan niin täydellisen hyvää, kun olin sulta odottanut. Loppuvaiheessa mä en enää tuntenut itseäni. Mä aloin säätää, mulla oli taas liikaa energiaa ja mä aloin pelätä maniajaksoa. Sitä samaa mikä mulla oli viime keväänä monta kuukautta. Mä en tunne itseäni, aloin taas hävetä käytöstäni. Silti mä jatkoin säätämistä ja riehumista vaikka mä häpesin, mä en osannut kuitenkaan lopettaa. Mä en halua tätä taas...

Tuijotan junan ikkunasta ulos pimeään, minusta tuntuu etten mä ole täällä. Minä en ole tässä junanvaunussa, minä en ole elossa. En katso konnaria silmiin, kun se tarkistaa mun lipun. Kiitän naista joka auttaa mun kissat junaan ja toista naista joka nostaa painavan matkalaukkuni portaat ylös junaan. Kiitän, vaikka mä en ole täällä. Sumu seuraa mua kaikkialla, se ei jätä mua rauhaan. 

*Mä en tajua mistään mitään, mä en ole missään. On vaan sumu ja minä... Ei ole enää muuta.*

Katson mun käsivarsia, mä haluaisin viiltää niihin syviä uria. Haluaisin niin paljon tuntea jotain, edes kipua. 

*Mä tahtoisin vaan olla elossa.*

Mä en tiedä mitä tahdon mun elämältä. Tahdon vaan jäädä kotiin, ei mulla voi olla tulevaisuutta. Mun piti olla onnellinen, mutta miksi mä en ole? Mä oon vaan niin huono ja kuvottava, se joka ei kelpaa mihinkään eikä kellekkään. Mun on pakko viedä itseni pois. 

*Ehkä minusta ei saa enää ehjää. Ehkä kipu ei lopu koskaan.*