En pelkää pimeää.

Välillä mä sanon J:lle, että oon onnellinen. Välillä mä hymyilen koko päivän ja nauran huonoillekkin vitseille. Välillä mun on hyvä olla. Mutta joskus vuoristoradalla mä kuljen syvälle kuiluun. Hurjaa vauhtia alas pimeään tunneliin. Siellä mä en näe mitään, siellä ei ole yhtään valoa. Siellä on vaan kylmää ja pimeää, lohdutonta ja kipeää. Mä en voi valita milloin kuljen alamäkeen. En voi valita onko mäki jyrkkä vai loiva, pitkä vai lyhyt. En voi valita mutkia tai suoria pätkiä. En voi päättää onko päivä hyvä vai huono. En voi päättää milloin romahdan totaalisesti. 

Vuoristorata kulkee ja minä sen mukana. Tulee nousuja ja laskuja, tasaista tuskin koskaan on. Juuri nyt mä olen kulkenut tasaisesti ylöspäin, mutta välillä mä oon kuitenkin romahtanutkin. Mä olen se epävakaa, se joka kulkee elämänsä hurjalla tunteidenvuoristoradalla. Mutta enää se ei haittaa mua, mä olen hyväksynyt itseni jo ajat sitten. Mä tiedän, että välillä romahdan ja tiedän sen jatkuvan läpi elämäni. Mutta mä hyväksyn sen ja yritän jaksaa jokaisen pudotuksen, jokaisen jyrkänkin alamäen. Vaikka kulkisin pimeään pohjaan niin mä yritän silti jaksaa ja pitää edes sisälläni liekin joka valaisee mieleni, vaikka ympärilläni olisikin pimeää.

Mä hyväksyn mun mieleni, vaikka en itseäni vielä aivan kokonaan.
Hyväksy sinäkin itsesi. Sillä sä oot hyvä juuri noin! Tarpeeksi hyvä. ❤

"Sä pystyt mihin vaan

Oot hyvä juuri noin

Mihin vaan

Oot hyvä juuri noin
Sä pystyt mihin vaan
Oot hyvä juuri noin

Sun ei tarvii feikkaa
Nyt ei tarvii feikkaa"