Vaikka tää ei johtais mihinkään.

Haluaisin sanoa, että menee hyvin... Mutta en tahdo valehdella. Oikeasti mulla menee tosi surkeasti... Mutta mä yritän tehdä kaikkeni, että löytäisin jostain taas sen paremman olon, paremman elämän. Mun on vaikea hyväksyä itseni, mun on vaikea iloita pienistä asioista. Vaikka mä miten yritän niin lopulta ajattelen kuitenkin negatiivisesti, aina ja kaikesta. Olen aina se pessimisti... 

Mä tsemppaan muita ja uskon heidän selviävän, mutta itseeni en usko. En usko, että selviän. Mä haluaisin uskoa, mutta mä olen romuttanut toivon jo liian monta kertaa. Mun elämältä menee pohja kokoajan. Tie jolla mä kuljen loppuu kokoajan. Mä kompastun polun varrella oleviin kiviin ja putoan lopulta syvään kuoppaan. Liian syvään kuoppaan... Sitten mä nousen ja tuijotan pimeyttä. Mä en näe mitään, mä vaan tunnen... Tunnen kivun ja mä pelkään, pelkään ihan liikaa... 

Siellä mä olen määrätyn ajan ja lopulta pääsen pois kuopasta joka kerta eri tavalla. Joskus mä huomaan seinämässä olevan köyden ja tartun siihen. Joskus mä tartun jonkun ihmisen käteen, ja hän auttaa minut ylös. Mutta usein mä vaan kiipeän jyrkkää seinämää ja odotan, että se matka loppuu. Välillä en jaksa kiivetä tai mun ote lipeää ja mä putoan alaspäin, joskus pohjalle asti, joskus vain hieman. 

Mä putosin tähän kuoppaan 13 vuotta sitten. Mä olen kiivennyt tätä seinämää ylös kaikki ne vuodet. Joskus mä olen jo nähnyt päivänvalon, nähnyt kauniin auringon. Joskus olen jopa jo tuntenut sen auringon lämmön kasvoillani. Mutta joka kerta se viimeinen askel kuopan reunasta on livennyt ja mä olen pudonnut taas. Mä en ole päässyt ylös ollenkaan. Mä olen jäänyt vankilaan, kuoppaan josta olen tehnyt kotini... Koska mulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin sietää tuska, hyväksyä tämä elämä. En mä ole voinut muutakaan kun yrittää kestää tuska ja tämä kaikki.

Mä odotan sitä päivää, että mä pääsen tästä kuopasta. Mä odotan sitä hetkeä, kun mä näen auringon, enkä ikinä enää kadota sitä. Mä toivon sen päivän koittavan, kun muhun ei enää satu. Mä toivon, että se on mahdollista. Sillä mä en jaksa olla täällä enää, tässä kuopassa, tässä elämässä. Mä haluan parempaa, mä haluan onnen. Ja mä aion taistella, vaikka se ei johtaiskaan mihinkään. 

Sillä mä en luovuta ennen kuin mä tunnen auringon lämmön mun koko kehossa. Mä en luovuta ennen kun mun sydänkäyrä on suora. Mä en saa luovuttaa...