Juokse mun kanssa karkuun.

Kaikista helpointa olisi vaan pakata tavarat ja lähteä. Lähteä ja unohtaa... Mä koen tuskaa mun perheestä, etenkin mun vanhemmista. Mun pitää viedä J tänään sinne ja mua ahdistaa. Pelkään heidän sanojaan ja katseita, pelkään etten kestä niitä. Haluaisin vaan juosta karkuun. Haluaisin juosta ja mennä piiloon näitä kipeitä vuosia. 

Mä muistan kuinka äiti silitti mun kättä, kun makasin sairaalasängyllä otettuani yliannostuksen viime keväänä. Hän silitti ja itki. Hän puristi mun kättä ja toivoi, että mä selviän. Muistan tuon yön vieläkin ihan liian hyvin. Tuona yönä mun vanhemmat sanoivat, etteivät enää välitä mitä mä teen. He sanoivat, etteivät enää sääli minua tai anna mulle mitään tunteita. Mä olen heille vain ilmaa, tyhjyys jota mikään ei poista. Mä olen kuin kuollut lapsi, mä olen kuin jonkun muun tyttö. Mä olen hauta-arkussa lepäävä sielu, mä olen taivaanlintu joka ei löytänyt enää kotiin. Mä olen kaikkea muuta paitsi heidän lapsensa. Tyttö vailla nimeä, tyttö vailla perhettä. Ei mulla ole enää sitä... 

Mua sattuu ajatella, että minä itse pilasin kaiken. Minun itseni takia mun vanhemmat nyt vihaavat mua. Minun tyhmyyteni tähden menetin kaiken. Ajattelematon tyttö, huono tyttö, paha tyttö. Minä en ole enää mitään hyvää heidän silmissään. Olen tyttö joka kuoli, tyttö josta ei välitetä enää. Tyttö jota kukaan ei tule halaamaan tai lohduttamaan.

Mä muistan lapsuuden ja mä kaipaan sitä. Kaipaan aikaa ennen veljen kuolemaa, sitä aikaa jolloin kaikki oli normaalia. Sitä tunnetta, kun elämä ei satuttanut. Mä tahdon ne ajat takaisin, vaikka tiedän etten saa. Päiviä ei voi elää uudestaan, aikaa ei voi kelata taaksepäin, historiaa ei voi kirjoittaa uudelleen, kipua ei voi unohtaa, mikään ei muuta kuolemaa. Kukaan ei tuo mulle mun elämää takaisin. 

Tänään mä menen perheen luo ja hymyilen. Hymyilen, vaikka muhun sattuu. Vakuutan kaiken olevan hyvin, vaikka ei ole. Ja mä nauran, vaikka mä vihaan mun vanhempia...